Kiitos vuodelle 2015 ja lämpimästi tervetuloa vuosi 2016!

Vuodenvaihteen lähestyminen saa allekirjoittaneen usein hieman mietteliääksi. Sitä tulee kelailtua menneitä tapahtumia, peilailtua hetkeä tässä ja nyt sekä pohdittua tulevaa. Mielen syövereistä putkahtelee niitä vielä toteutumattomaksi jääneitä juttuja, maaliin osuneita napakymppejä, meneillään olevia ja tulevia projekteja, tavoitteita, haaveita, toiveita ja unelmia. Mieli on ristiriitainen; sitä kokee hieman haikeutta yhden ajan loppumisesta ja samalla syvää helpotusta, koska jollakin tasolla sitä tuntee itsensä väsyneeksi vuoden ponnisteluista ja tohinoista.
Uuden tulevan vuoden kohdalla kääntyy täysin uusi puhdas sivu, jota on mahdollisuus kuvittaa ja värittää mieleiseksi ja samalla vanha painolasti tuntuu putoavan harteilta. Vaikka elämään mahtuu epäselviä juttuja, on maailma avoin ja täynnä uskomaton määrä uusia mahdollisuuksia. Jännittävää ja kivaa! :)

Perinteisesti uuteen vuoteenhan kuuluu lupausten tekeminen. Itse päätin nyt koota asioita, joista vuonna 2015 saan olla kiitollinen. 

Minulla on onni olla terve. Asia jota ei aina edes rahalla saa. Perheeseeni kuuluvat supermahtavat vanhemmat, joiden seurassa on mukava viettää aikaa lapsuuden kodissa joulun ajasta nauttien tai mökkimaisemissa Saimaan järvimaisemaa ihastellen. Elämääni rikastuttavat kallisarvoiset ystävät ja minulla on ollut ilo tutustua uusiin mukaviin ja mielenkiintoisiin tuttavuuksiin. 
Minulla koti, joka on entistä ehompi putkiremontin jäljiltä ja missä saan päästää luovuuteni valloilleen sisustusharrastuksen parissa.
Minulla on työ, jossa voin hyödyntää taitojani ja tuntea itseni tuottavaksi ja tarpeelliseksi.
Minulla on mahdollisuus matkustella; nähdä uusia maita ja ihmisiä erilaisista kulttuureista ja kokea kaikki tämä sekoituksena ääniä, tuoksuja ja makuja. 
Pystyn, voin ja saan juosta itseni hengästykseen asti lenkkipoluilla, tuntea suloisen lihaskivun rankan salitreenin jäljiltä ja elää onnistumisen elämyksiä uusien lajien parissa. 

Henkisellä puolella on kasvua tullut taas ripauksen verran lisää. Uskallan puhua asioista suoremmin. Minulla on hitusen verran enemmän rohkeutta tarttua uusiin juttuihin. Olen huomannut, että osaan aidosti iloita enemmän toisen onnistumisesta kuin ennen, kateudessa piehtaroimisen sijaan. Olen oppinut hieman jarruttamaan, välillä jopa pysähtymään ja elämään hetkeä tässä ja nyt. Ja mikä parasta; nauttimaan siitä :) Olen myös kehittänyt anteeksiannon jaloa taitoa. Jo vanhat, mutta silti jollakin lailla mieltä hiertäneet asiat ja ihmiset niiden takana saavat nyt mielen lokerikkojen siivouksen myötä väistyä tieltä, jotta vapautuu tilaa niille kivoille jutuille, mitkä ovat ehkä jopa jääneet huomaamatta.
Näin ollen toivon olevani hieman parempi tyyppi, niin tyttärenä, ystävänä, työntekijänä ja tietenkin kohtelevani itseäni myös paremmin.

Lista on ihan mieletön! Yhden asian muistaminen tuo taas yhden toisen asian lisää. Kiva puhelu ystävän kanssa, tuntemattoman ihmisen ystävällinen ele, kauniit sanat, mukavat yllätykset... Aineetonta ja aineellista. Kaikki eri tavalla arvokkaita.

Ned Washingtonin sanoittaman kappaleen ”When You Wish Upon a Star” (monille kappale tuttu joulun suosikkiohjelmasta Samu-Sirkan joulutervehdys) sanoja lainakseni aivan mahtavaa Uutta Vuotta 2016 Kaikille! :)

"When you wish upon a star
Makes no difference who you are
Anything your heart desires
Will come to you

If your heart is in your dreams
No request is too extreme
When you wish upon a star
As dreamers do"

Joulun aikaa, Joulun taikaa...

En kuulunut mielestäni niin sanottuihin jouluihmisiin vielä kolme neljä vuotta sitten. Joulu oli silloinkin ihan kiva juttu, mutta en saanut mitään erityisiä fiiliksiä kaikenlaisesta siihen kuuluvasta. Edelleenkään en lukeudu niihin, jotka aloittavat lahjahankinnat jo syyskuussa, lahjoja kun tulee muutenkin hankittua todella harvalle. Tosin lahjojen ostaminen muille on todella hauskaa ja saa vatsanpohjan kutisemaan, kun uskoo lahjan ilahduttavan saajaa :) En myöskään stressaa putipuhtoisesta kodista, ruoasta ja lähettämättömistä joulukorteista, vaikka viimeisiksi mainitut ilahduttavat niitä itse saatuani (lämpöisimmät kiitokset lähettäjille!). Miksi sitten kuitenkin nykyään pidän itseäni enemmän jouluihmisenä?

Luulen, että olen tainnut löytää itsestäni sen sisäisen lapsen. Koko joulun ajassa on jotakin taianomaista, sellaista että mitä tahansa jännittävää ja kivaa voi tapahtua, taikasauvan heilautuksesta. Ihmiset kulkevat hymy kasvoilla tai ehkäpä se olen minä, joka hymyilee ja jonka hymyyn vastataan :) Hypistelen haltioituneena Stockmannilla kauniita koristeita. Kotona on ihana sytytellä tuikkuja, kääriytyä lämpöiseen vilttiin ja nauttia glögin tuoksusta ja mausta. Joululauluista sen verran, että häpeäkseni tunnustan että suomalaisista joululauluista harva kuuluu suosikkilistalle, mutta Bing Crosbyn It's Beginning To Look Like Christmas pistää kyllä tunnelmoimaan ja hyräilemään mukana. 

Viime vuonna joulu muodostui yhdistelmästä itsekseen oloa ja ystävien luona illanviettoa. Oli muuten yksi ikimuistoisemmista jouluista! Ystäväni Jessican kanssa käytiin aaton aattona tekemässä jouluostoksia ja sytyttämässä kynttilä muistolehtoon poisnukkuneiden rakkaiden muistoksi. Illalla loi erityistä tunnelmaa vierailu sisustustavaroita myyvässä Loviisan Aitassa. Ihanan vanhat rakennukset tunnelma valaistuksessa taustalla pimenevä ilta ja lumivalkoinen hanki. Aatto aamuna heräsin jo aikasin. Mikä sinä onkaan ettei osaa nukkua? Riisipuuro valmistui hiutaleista, mutta maistui hyvälle. Agendalle kului tietenkin nyt Turussa asuessa joulurauhan julistuksen seuraaminen aivan pääkallopaikalla. Aattoilta meni Jessican ja hänen perheenjäsentensä seurassa. Miten sainkaan lämpöisen vastanoton ja muutenkin ilta ruoan ja seurapelien ja naurun siivittämänä sujahti aivan liian nopeasti. Mainion seuran jälkeen oli mukava tallustella lumi kenkien alla narskuen hämärässä illassa omaan kotiin, missä odotti kauniisti koristeltu valkoinen kuusi (Ooh! Vihdoinkin toteutettu hassu toivehankinta) ja kuusen alla maailman kaunein paketti rakkaalta avopuolisolta :) Kun joulun toivotukset perheen ja oman puoliskon kanssa oli puhelimessa vaihdettu, oli taivaallista avata suklaarasia ja käpertyä sohvan nurkkaan katsomaan romanttista elokuvaa. Yksinkertaista mutta mielestäni ylellisen täydellistä!

Tänä jouluna on vuorossa uudet kujeet. Bussin pyörät suuntaavat jouluksi vanhempien luokse kotopuoleen Lappeenrantaan. On aivan superkivaa nähdä lapsuudenystävä Sanna sekä suloinen kummityttö, jonka kanssa olen suunnitellut pientä puuhaa askartelun parissa. Saas nähdä, miten itsellä kestää näpeissä neulat ja langat ja liimaputelit :) Lumista talvimaisemaa ei tässä vaiheessa voi luvata, mutta kun ympärillä on rakkaita ihmisiä, äidin leipomia herrasväen pikkuleipiä ja aatto aamuna televisiosta tuleva Lumiukko, on joulufiiliksen loihtiminen kiinni omasta mielestä, kekseliäisyydestä ja mielikuvituksesta. W. Clement Stone on sanonut: "Minkä mieli kykenee kuvittelemaan,
sen se kykenee myös saavuttamaan. "

Rauhallista, iloista ja taianomaista Joulua Kaikille! :)

Epäonnistumisen kautta oivalluksiin

Tiedättehän sen tunteen, kun olet panostanut, satsannut, tehnyt todella kaikkesi asian eteen?  Kyseessä voi olla tentti, uuden asunnon tarjouksen läpimeno, urheilukilpailu, uuden työn hankinta, reissu.... ja sitten KRÄSH! Homma vaan menee pieleen ja mielen valtaa suunnaton pettymys. Se harmituksen tunne syöksyy kehon jokaiseen soluun ja tunkeutuu sielun sopukoihin ja saa olon kiukkuiseksi, turhautuneeksi ja surulliseksi. Tekee mieli kirkua, parkua ja lopulta kaivautua sohvan nurkkaan peiton alle piiloon pahaa maailmaa.

Pitkästä pitkästä aikaa tämä ei-toivottu vieras päätti ilmoittaa olemassaolostaan. Kyseessä ei siis ollut pieni mutka matkassa vaan kunnon törmäys seinään ja seurauksena suuri epäonnistumisen tunne sai aikaan koko tunnekirjon läpikäymisen ja lopulta tuntemaan itseni valtavan pieneksi ja uupuneeksi. Asia oli siis suoraan sanottuna elämää suurempi ja maailman kaatava... tai siltä se ainakin sillä hetkellä tuntui.

Olen jo oppinut, että väkisin pakottamalla ei mitään saa aikaiseksi. Ei edes mielen kääntämistä positiiviseksi. Siispä annoin itselleni luvan vuodattaa kyyneliä ja piehtaroida kaikessa kurjuudessa ja surkeudessa. Ympäröivällä maailmalla tuntuu vaan olevan jännä tapa puuttua asioihin. Se keskeyttää säälimishetken koputtamalla vaivihkaa olkapäälle ja muistuttelee illan tankotanssitunnista.. joka muuten sai ajatukset tunnin ajaksi täysin muualle. Se näyttäytyy hymyilevinä kasvoina kassan takana ja toivottaa mukavaa iltaa. Se ilmestyy kotiovella vastaan tulvivana vastavalmistetun ruoan tuoksuna ja huomaat tarvitsevasikin hieman energiaa. Se muistuttaa puhelimen pirinänä ja kyselee kuulumisia ja vajaan tunnin keskustelun päätteeksi huomaat pientä hymyn pilkettä silmäkulmassa. Illan päätteeksi se vielä ottaa kainaloon ja silittää ja kertoo, ettet ole yksin.

Mieli ei tietenkään muutu hetkessä niin vain sormia napsauttamalla ja päättämällä, että kaikki onkin tästä vaan tosi fantsua ja hiphei hurraa ja superia. Eikä sen tarvitsekaan mennä niin. Pienten asioiden huomaaminen tuntuu kuitenkin keräävän lisää niitä pieniä asioita. Juuri niitä kivoja ja ihania juttuja. Sitä vaan jaksaa ihmetellä, että kun mieltä saa edes hieman iloisemmalle taajuudelle, niin se harmaa ei näytä vaan tylsältä harmaalta massalta vaan joukossa alkaa näkyä sävyjä ja jo ripaus väriäkin.

Vaikka omassa pienessä maailmassa onkin yksi epäselvä palanen ja tuntuu, että olen taas polun alussa, on alkava matka mahdollisuuksia täynnä. Pitää vain uskoa, että koska tähänkin asti ovat asiat loksahdelleet paikoilleen, niin näin tulee käymään jatkossakin. Siihen asti pitää heittäytyä nauttimaan reissusta ja poimimaan niitä mieltä energisoivia juttuja :)

Niin, ja mitä tulee siihen maailman kaatumiseen... Ei se Asterixista tuttu Gallialaisten suuri pelko taivaan putoamisesta niskaan käynyt toteen :) Sitä (jopa tahtomattaan) taasen ymmärsi ne monet elämässä ei lähes melkein, vaan täysin mallillaan olevat asiat. Juuri nyt mieltä muuten kutittelee äsken jouluksi varatut liput, koska se tarkoittaa reissua vanhempien, hyvän ystävän ja kummitytön luokse :)

Toivoa, lohtua, uskallusta, rohkeutta... Ja ehkä ripaus niitä vaaleanpunaisia unelmia :)

Tankotanssi - Uusia haasteita elämään :)

Voi että, miten jokin uusi juttu voikin saada innostumaan! Aloitin tankotanssin alkeiskurssin aikas lailla 9 viikkoa sitten. Olin pyöritellyt asiaa mielessäni jo parisenkin vuotta, mutta vihdoin uskaltauduin (tunnustetaan; parin tutun rohkaisemana) suuntaamaan tunnille. Ja mikäs sen hauskempaa, kun sain vielä ystäväni houkuteltua mukaan :) Tässä tuli myös hyvä keino haastaa itseään ja häätää sitä pienen pientä jänismäistä pelkuruutta, mikä kuiskutteli korvaan seuraavanlaisia juttuja: ”Sähän olet jo niin vanha ja tunneilla on notkeita, jo paaaaljon nuorempana aloittaneita tanssijoita” tai ”entä jos kaikki tuijottaa” tai ”et kuitenkaan osaa”... HUSHUSPOIS moiset ajatukset eli siispä ei muuta kuin shortsia jalkaan, toppia päälle ja perhoset vatsan pohjassa lepatellen kohti DWT Showtanssistudiota.

Eipä muuten ollut yksi eikä toinenkaan lajia vähemmän tunteva, joka kommentoi että kuulostaapa seksikkäältä sun muuta hassua sanailua. Nyt muistelen kommentteja vedet silmissä, koska pitää heti todeta, että olo on ollut tangon kanssa taiteillessa kaikkea muuta enemmän kuin HOT. Mustelmaläiskät koristavat niin jalkoja, käsiä kuin kylkiä. Tuntia seuraavana päivänä oli farkkujen jalkaan laittaminen yhtä tuskaa, kun saumat hiersivät mustuneita sisäreisiä...Aih ja auts! Ja viime tunnilta onnistuin hankkimaan toiseen kämmeneen myös kunnon vesirakkkulan. Mutta kaikesta edellä mainitusta huolimatta on tunneilla ollut todella kivaa! :) Tutuiksi ovat tulleet palomies, aurinko, tangossa seisominen, tangossa istuminen, lankku, skorpioni, toukka... noin niinkuin muutamia liikkeitä mainitakseni. Ja ai sitä lapsenomaista riemua, kun vihdoin onnistut liikkeessä, oli se sitten suunnan vaihtaminen pyörähdyksessä vauhdissa tai itsesi saaminen tangolle niin, että molemmat jalat ovat kohti kattoa pään roikkuessa alaspäin ja tämä vielä niin, että asento näyttää hallitulta :) Siitä, jos mistä, tulee voittajaolo! Meillä on tunnilla myös aivan loisto porukka ja jengi kannustaa toisiaan. Hommassa on siis sellaista yhdessä tekemisen meininkiä.

Summa summarum; tankotanssi on vaativa laji. Jos on henkilö, jolle liikunta missään muodossaan on tuntematonta tai ylipäätänsä inhokki, niin en lähtisi ensimmäisenä nyt heti tankotanssia kokeilemaan. Hyvästä kunnosta, kehon hallinnasta sekä lihasvoimasta on lajin parissa hyötyä. Ja sanoisinpa, että ripaus rohkeutta ei myöskään ole haitaksi. Toki esimerkiksi lihasvoima kehittyy ja rohkeuskin kasvaa, kun vähän vaativimpia liikkeitä kokeillessa huomaa, että eihän tämä nyt niin kamala juttu ollutkaan. Näiden tuntimäärien perusteella toteaisin myös, että kipua pitää vähän pystyä sietämään. Tangolla pysytään mm. ihon pidon avulla, joten iho on aina välillä hieman kovilla. Ja mainitsemani mustelmat ja palovammat kuuluvat myös kuvaan. Mutta tuttujen sekä ohjaajan mukaan kroppa tottuu liikkeisiin ajan kuluessa. Ja eikös nuo nyt ole merkkejä siitä, että tunnilla on tehtykin jotain :) Tankotanssin liitännäisenä sain taas uuden kimmokkeen venyttelyyn, liikkuvuus tankotanssissa ei ole ollenkaan huono juttu eikä tuo venyttely liikkuvalle ihmiselle tai vähemmän liikkuvallekaan haitaksi ole.

Jos et ole vielä lajiin tutustunut ja kaipaat liikunnan parista jotakin uutta ja erilaista, niin suosittelen tankotanssia ehdottomasti. Se antaa haasteita ja onnistumisen elämyksiä. Ja ehkäpä saat tankotanssista lisäenergiaa myös muihin liikunnallisiin harrastuksiin, kun koet niiden tukevan toisiaan. 

Kuvassa DWT Showtanssistudiolla opettajana toimiva Nathalie Sundberg. Tuossa on hyvää tavoitetta itselle :)

Hyvän mielen resepti

Voihan nenä, miten sitä osaakaan harmistua. Tai ei, korjataan raivostua ja pahoittaa mielensä! Ja tällaisen olotilan saa aikaan tässä valtavia tapahtumia täynnä olevassa maailmassa niinkin pieni asia kuin yhden ihmisen julmat ja perättömät puheet. Tuntuu iskulta vasten kasvoja, puukotukselta selkään ja mitä näitä nyt muita vertauksia tuleekaan mieleen... Niillä ehkäpä pieniltä tuntuvilta, mutta valheellisilla sanoilla on kudottu verkko, mikä on saanut ihmisten välit kiristymään ja pahimmassa tapauksessa menemään rikki...lopullisesti. Tilanteen kokeminen on saanut sisuskalut lähes heittämään volttia vatsanpohjassa. Joskus olen kuullut sanonnan, että ihminen on ihmiselle susi. Pohjimmiltani haluan uskoa, että ei se aina näin ole. Hetken ehti ihmispoloinen kuitenkin käydä kamppailua viidakossa, missä usko ja toivo tuntui menetetyltä, kehoa painoi suunnaton väsymys ja mieli oli surusta turta.

Kuvitella että vaikka kuvattu tapahtuma ei kohdistunut suoraan itseeni, vaan erittäin läheiseen ihmiseen ja jouduin siinä sivullisena tulilinjalle, niin fiilikset huristelivat melkoista vuoristorataa. Kyseinen töyssy opetti taasen arvostamaan niitä huipputyyppejä, joita omaan elämään kuuluu; ystävät, vanhemmat... Olette aivan parhaita! Kaiken kaikkiaan ihan jo tähän hetkeen juuri tässä ja nyt kuuluu niin paljon kaikkea kivaa. Oppimiskokemuksen perusteella kehittelin muistilistan ja uskon, että samat vinkit toimivat kaikenlaisissa jutuissa, jotka aiheuttavat negatiivisuutta elämään ja joista pitää päästä pois. Kokeiluista ja hyväksi havaituista aineksista kehittyi seuraavanlainen resepti:

1) Näin vahvana ja ”minä itse” ihmisenä pitää oppia, että on ihan ok tukeutua ystäviin. Kun asioita hetken märehtii jonkun kanssa ja ehkäpä tirauttaa tarvittaessa pari kyyneltä, alkaa kaaosmainen maailma näyttää vähän vähemmän kaaosmaiselta. Kaverilta saa myös sopivasti kaivattua perspektiiviä elämään.

2) Jos kohtaan asian, mikä häiritsee, voin yrittää tehdä kaikkeni sen korjaamiseksi. Vaikka asia ei ratkea mieleisellä tavalla, voin valita oman asenteen miten suhtautua siihen jatkossa. Ikävälle asialle tai ihmiselle ei tarvitse antaa huomiota. Kun voi itselleen todeta rehellisesti tehneensä kaiken mahdollisen, on se kiitos ja arvostus itseään kohtaan laskea irti ja jatkaa matkaa. Esimerkiksi anteeksiannon ei tarvitse tarkoittaa itseensä kohdistuneen ilkeyden hyväksymistä, vaan pikemminkin asialle pisteen laittamista omalta kohdalta ja uuden sivun kääntämistä.

3) Huonoa fiilistä ei voi poistaa väkipakolla, mutta kun mieleen pyrkii saamaan kivoja juttuja nauttimalla vaikkapa kaakaota kermavaahdolla tai hymyilemällä lapsuudenystävän kertomukselle perheen pienimmän konttailuyrityksistä, huomaa ikävien ajatusten väistyvän mukavien ajatusten tieltä. Pieni karkumatka ihaniin muistoihin tai unelmiin on suositeltavaa ihan normaali arjessakin. Jo pelkästään hyvien asioiden ajattelu rauhoittaa mieltä ja vatsassa oleva möykky helpottaa kiristävää otettaan.

4) Ehkä vähän edellistä sivuten, mutta tartu kiinni hyviin hetkiin; jonkun henkilön kauniit sanat, lämpöisen villapaidan pehmoinen kosketus iholla, hassu leffa...

5) Nuku nuku nuku... Unen tarvetta ei voi liikaa korostaa. Itse kuulun sarjassamme niihin, että pari huonosti nukuttua yötä, niin lattialle väärinpäin tippunut voileipä aiheuttaa maailmanluokan katastrofin.

6) Syö kun voit ja mikä vaan maistuu, vaikkei se terveyssuosituksia täyttäisikään. Vaikka pyrinkin elämään terveellisesti, niin poikkeavassa tilanteessa ei niin sanottu ylimääräinen jäätelö tai salmiakkipussi kaada maailmaa, vaa’asta puhumattakaan.

7) Puuhastele jotakin muuta, erilaista, ehkäpä uutta. Itsellä oli tankotanssi tullut mukaan jo kuvioihin jonkin aikaa sitten, mutta se on tarjonnut mitä loistavinta terapiaa pääkopalle. Tunneilla ei ole yksinkertaisesti aikaa miettiä mitään muuta, kuin että mitenkä päin se ote nyt menikään ja miten se jalka nyt pitikään laittaa etten löydä itseäni valumasta tangosta alaspäin pää uhkaavasti kohti lattiaa :) Jos tankotanssi tai vastaava ei nyt kuulu sinun listallesi, niin olisiko nyt sopiva aika pyörähtää kauppaan ja ostaa se listalla oleva kaulahuivi :)

8) Asioiden pistäminen mittasuhteisiin ja ymmärtäminen, että tämä olotila ja mieli ei ole pysyvä.

9)  Vaikka kaikki palikat eivät ehkä olekaan täysin järjestyksessä, niin älä silti unohda elää nauttia ja ottaa iloa irti :) Liekö kohtalon johdatusta, mutta silmiini osuivat eilen Jennyn sanat Sisäinen voima – 365 ajatusta parempaan arkeen blogissa: ” Sille ei tarvita mitään erityistä syytä, että voi käyttää iltateellä kauneimpia serviettejä. Tiistaina voi poksauttaa auki pullon kuohuvaa, jos siltä tuntuu. Vaahtokylvyn voi ottaa vaikka maanantaina, jos sattuu olemaan kylpyihmisiä. Milloin tahansa voi ostaa Lidlistä kukkia, koska hyvä elämä. ” Aivan mahtavaa, eikö? :)

Repaleisenkin pilven takana paistaa aurinko :) Ihanaista viikonloppua kaikille!

Kamalan ihana syksy

Taas on koittanut se aika vuodesta, kun maristaan loppunutta kesää ja kun sataa ja alkaa olla viileämpää ja ja ja... Kyllä, tunnustan kuuluvani itse siihen ihmisryhmään, joka nauttii enemmän auringosta ja lämmöstä ja tunteesta, kun elämä virtaa niin itsessä kuin ympäröivässä ympäristössä. Mutta mutta... Kun nyt asutaan tällä pallonpuoliskolla ja maassa, jossa ovat ne neljä vuodenaikaa, niin auttaako se nirinä ja narina jotenkin tilannetta.

Viime kirjoituksessa pohdiskelin muuttumista. Siispä tämähän on enemmän kuin oiva tilaisuus tarkastella omaa asennetta ja suhtautumistapaa tähän ihmisiä, osaa vihastuttavaan ja osaa ihastuttavaan vuodenaikaan. Yksi juttu, mikä pompsahti mieleen on se, että kun kesä suorastaan tuuppaa ovesta ulos, olemaan energinen ja touhuamaan kaikenlaista, on nyt hyvä syy vähän rauhoittua. Nyt ei ole "pakko" lähteä ulos, ettei vaan menetä sitä kaunista lämpöistä päivää, joiden määrät täällä ovat vähissä, vaan on lupa kääriytyä sohvan nurkkaan viltin uumeniin, sytyttää kynttilöitä luomaan tunnelmaa ja nauttia lempikirjasta tai mukavasta elokuvasta. On ihan ok nukkua vapaapäivänä aamulla hieman pidempään ja antaa kehon heräillä lämpöisen teekupposen äärellä. Myös se pieni materialistinen minä saa mielihyvää, kun saa ottaa hyllyltä kauniin värisen ja pehmoisen villapaidan, joka tarjoaa lämpöisen sylinsä syksyn tuulten tuiverruksen suojaksi. Ja ne kivat asusteet hattuineen ja käsineineen... 
Semmoinen, oikeastaan vähän huvittavakin asia tuli mieleen, kun on kuunnellut ihmisten kommentteja ja ajatuksia syksyyn liittyen. Kesällä jos uskaltaudut ilmaisemaan tyytymättömyyttä, niin jotkut ihmettelevät, että kuinka voi olla negatiivinen tai vähän alakuloinen, kun on niin nättiä ja lämmintä ja kaikkea. Mutta syksyn tullessa kyseiset tuntemukset ovat taas ihan "sallittuja". En tarkoita, että syksyllä pitää antautua ahdistuksen, alakuloisuuden ja valituksen vietäviksi. Syksyllä vaan tuntuu, että sitä lohduttavaa olkapäätä tarjotaan helpommin.

Itselläni osui lomapätkä juuri nyt syyskuulle ja olen saanut fiilistellä sen erilaisia olomuotoja. Aurinkoisia päiviä, jolloin auringon säteet tuntuvat antavan viimeiset voimansa ennen talvea lämmittääkseen rantakalliolla merellisestä maisevasta nauttivaa kulkijaa. Pilvisestä ja hieman tuulisesta kelistä, jolloin kauppatorin espanjalaishenkinen koju houkutteli lämpimälle kaakaolle. Ja tämä aamu tarjosi reipasta sateen ropinaa ikkunalaseihin ja mikäpä sen tunnelmallisempi ympäristö joogaharjoitukselle. Juuri nyt kirjoittelun ohessa katselen kadulla tuulen pyörityksessä tanssivia keltaisia puista pudonneita lehtiä, taustalla soi Norah Jones ja vieressä luo lämpöistä tunnelmaa mieto sitruksen tuoksuinen kynttilä. Miellyttävän rauhallista! Elämän eliksiiriä löytyy siis kyllä myös syksyllä :) Olettekos huomanneet, miten ihanaisen värisiä ovat juurekset, porkkanat ja punajuuret, ja miten hyvä tuoksu niistä lähtee kun ne valmistuvat uunissa? Entäpä saako huulillesi hymyn vallaton koira, joka suorastaan kiipeää nahoistaan päästessään rapistelemaan lehtikasoihin? Ja muuten, jos rauhallisempi löhöily sohvan nurkassa ei ole ominta itseäsi niin ainahan voit lähteä kokeilemaan jotakin uutta harrastusta, vaikkapa tankotanssia, niin kuin allekirjoittanut teki. Mutta siitä lisää toisella kerralla :) Huomaatkos, tässä tarjotaan sinullekin mahdollista kääntää uusi puhdas sivu ja värittää se mieleksi!

Tähän olisi kiva laittaa kuva sellaisista mansikanpunaisista kumisaappaista ja sateenvarjosta, mutta valitettavasti kyseisiä objekteja en omista :) Siispä tässä Ruissalossa kauniina syksyisenä päivänä napsaistu selfie.

Mahtavaa viikonloppua Sinulle!

Matkalla muutokseen...

Oma elämä on noin niin kuin kokonaisuudessaan varsin jees. Mukavaa ja kivaa. On kuitenkin osa-alueita, joiden osalta kiukkusuoni pullistelee sillon tällöin ja ahdistuttaa ja huokailuttaa. Uskoisin, tai ei, TIEDÄN, että syynä ovat omat toimintatavat ja käyttäytyminen. Miten reagoin, mitä teen tai jätän tekemättä, miten viestin... Pitäisi siis ihan oikeasti tehdä asialle jotakin eikä vain todeta ja tuumailla sitä omassa päässään.

Olen pohdiskellut, että miksi se muuttuminen on sitten niin vaikeaa? Tahtoa ja innostusta löytyy, motivaation pitäisi olla kohdillaan ja jaksamisenkaan suhteen ei ole valittamista. Silti huomaan kuitenkin jatkuvasti toistavani samoja tylsiä toimintamalleja ja käyttäytymistä. Kun sitten oikein tietoisesti tarkkailen toimintaani ja päätän, että nyt teen eri tavoin kuin ennen niin HUPS, en sitten uskallakaan. Sepä se! Syynä omalla kohdallani nakertaa pienen pieni pelonpoikanen. Ihmisten osalta pettymyksiä kokeneena pitäisi uskaltaa luottaa, itsenäisenä omista asioistaan huolehtivana pitäisi osata heittäytyä välillä toisten hoidettavaksi... Ja sitten kun sen ja sen työ on sellaista, niin mitäköhän ne ajattelee, jos teen näin...Ja pitäisiköhän tässä vaiheessa olla tuollaisessa elämäntilanteessa ja onkohan se nyt sopivaa edes toimia toisin...Hyväksytäänköhän minut...

Voihan kiukku! Moiset jutut ja ajatukset ovat päässeet mellastamaan mielen syövereissä ja tekemään tepposiaan pään sisuksissa ja saaneet käyttäytymään ja toimimaan itselle epäsuotuisalla tavalla. Luulenpa, että tavallaan nuo mainitut asiat ovat olleet jollain lailla ”hyviä syitä” olla muuttumatta. Sitten jos jokin menee pieleen, niin onpahan olemassa jotain mihin vedota.

Muutoksen tekeminen tarkoittaa mielestäni sitä, että minun pitää ottaa vastuu omasta elämästä. Siihen kuuluu, että uskallan luopua tutuista kaavoista ja toimintamalleista. Ja uskomuksista, millainen minun pitäisi jonkun/joidenkin mukaan olla. Minun pitää antaa anteeksi vanhat kaunat, niiden ajatteluhan ei satuta kuin minua itseäni. Minun pitää kerätä rohkeutta  irrottaa ote vanhasta ja kurkistaa tuntemattomaan. Muutoshan on aivan uusi mahdollisuus; edessä on täysin puhdas sivu, jota voi alkaa piirtää ja värittää mieleiseksi. Tässä tarvitaan myös ripaus sitä lapsenmielisyyttä; uteliaisuutta ja innostusta tutkia maailmaa ja ei niin haudanvakavasti :)

Matkalla muutokseen kuuluu nauttiminen, kompastelu, nouseminen pystyyn ja fiilistely... Se on aivan varmasti yksi elämän jännittävimmistä ja ikimuistoisimmista reissuista! :)

Muutoksia ei tapahdu vain kirjoja lukemalla, mutta itselläni ne ovat toimineet hyvinä herättäjinä. Rauhallinen aamu mökillä järven rannalla laiturin nokassa, seurana pari sorsaa ja mieltä herättävä kirjanen.

Melontaa ja mielenhallintaa...

Kävin lomailemassa Lappeenrannassa vanhempieni luona ja samaisella paikkakunnalla asusteleva hyvä ystäväni ehdotti minulle melontaretkeä. Asiaa oli jo ideoitu alkukesästä ja koska laji oli minulle täysin uusi, niin toki kiinnostuin. Eikun siis tuumasta toimeen.

Melontapaikan lähtöpisteessä oli mieli utelias ja innostunut sekä kieltämättä pieni jännitys kipristeli vatsanpohjassa. Entä jos kaadun....? En ole siis mikään uimamaisteri. Uintisuoritukset hoidetaan tehokkaan "Kermitmäisesti" (jos tiedät sen hassun hahmon Muppet-showsta) sammakkotyylillä. Entä jos veneilijät eivät näe meikäläistä pikkuruisessa kajakissa....? Entä jos ja entä jos...? No mutta. Alkuun sain opastuksen miten kaikki kamppeet pistetään päälle eli ensin aukkopeite vedetään lähes kainaloihin asti ja sitten vielä se kaikkien vesilläliikkujien turvavaruste eli pelastusliivi. Minulle näytettiin miten kajakkiin asetutaan, miten jalat pidetään ja tietenkin melontatekniikka. Yksi parhaista neuvoista oli varmasti se, että pysy rauhallisena mitä ikinä tapahtuukin.

Siispä matkaan. Kajakkiin meno onnistui ilman kellahtamista ja kun peite oli kiinnitetty niin eikun homma alkuun.... ja haltuun. Tai niin ainakin oli tarkoitus :) Melan käsittely olikin alussa näin ensikertaiselle ihmeen haasteellista. Vaikka soutuvene on tuttu kapistus, ei tässä se airo eli mela toiminut ihan samalla tavoin. Toisella kädellä tukevampi ote ja toisella taas rennompi, että varsi pääsee pyörähtämään. Helppoa kuin heinänteko.... No ei ihan :) Hieman lisää opastusta ja päästiinhän sitä liikkeelle. Muut kokeneemmat painelivat edellä ja minä hihitellen ja hieman kauhunsekaisin tuntein kauhoin perässä – toki opastajan meloessa seurana.

Alussa ajatus oli kyllä täysin keskittynyt siihen, että sai kajakin kulkemaan tasaisesti ilman kiemurtelua. Ei siis kyllä mahtunut mieleen muut minkäänlaiset valtakunnan murheet tai huolet :) Uuden lajin etuja! Yllätyksekseni ja helpotuksekseni kulkupeli ei ollut lainkaan niin kiikkerä kuin olin kuvitellut eli vaikka Saimaan vesistössä ohiajavista veneistä tuli omasta mielestäni välillä ihan kohtalaisia aaltoja, ei kajakki alkukauhistuksesta huolimatta keikahtanut vaan keikkui aaltojen mukana. Ystävälleni ja opastajalle kyllä täydet pisteet siitä, että hän jutusteli minulle niitä näitä ja ohjeisti aina sivumennen ja sai kankeaa hiilihankokroppaa ja jännittynyttä mieltä rentoutumaan mukavasti.

Melontaretki suuntautui saareen jossa nautimme auringosta ja osa porukasta virkistäytyi uimalla raikkaissa vesissä. Ensimmäinen voittajafiilis tuli, kun rantauduimme. Jee! Sain kuin sainkin itseni välipisteeseen alkuräpiköinnistä huolimatta :) 

Pienen lepohetken jälkeen jatkoimme matkaa suuntaamalla välietappimme saaren ympäri ja sitten takaisin kohti lähtöpistettä. Nyt homma alkoi jo sujua. Muistin jo hengittää, melan liike alkoi kulkea sieltä mistä piti ja pystyin myös rentoutumaan niin, että sain nautittua maisemista. Auringon säteet leikkivät pikkuruisilla aalloilla, saaret vihreinä puineen ja auringonottoon houkuttelevine kallioineen, laavut... Mitä terapiaa aivoille! Aivan parhautta!

Tässä on varmasti laji, joka toimii. Melontaa voi harrastaa vauhdikkaammin tai sitten hieman kevyemmin kaverin kanssa samalla kuulumisia vaihtaen. Kroppa saa joka tapauksessa liikuntaa. Allekirjoittaneella oli yläkroppa ja hassua kyllä, myös alakroppa käsitellyn oloinen. Ja vaikka lajia enemmän harrastaneen ei ehkä niin tarvitse keskittyä tekniikkaan, varsinkaan suotuisissa olosuhteissa, saa mieli aivan varmasti kaipaamaa breikkiä niin työ kuin muistakin mieltä vaivaamista asioista, kun saa nauttia kivoista maisemista. Suosittelen! :)

Lappeenranassa asustelevat tai siellä vierailevat voivat kysellä lisätietoja:

Drakkar melonta- ja pyöräilypalvelut

040 551 6996,  drakkarsport@gmail.com

www.facebook.com/drakkarsport 

Kesäkaudella (kesä-elokuu) Drakkarin kalustoa voi vuokrata myös Lappeenrannan Hiekkalinnan matkailuinfosta, 

Satamatie 11, 040 572 2224, lappeenranta@gosaimaa.com

Pitää, tarvitsee, täytyy, on pakko.... Vai onko sittenkään?

Arvatkaapas, mikä on aivan mahtavaa? Kun mielen valtaa fiilis, ettei  ole pakko tehdä yhtään mitään juuri nyt. Ei pidä, ei tarvitse, ei täydy. Tällaisella ikisuorittamiseen taipuvaisella tyypillä asian huomaaminen, oppiminen ja omaksuminen vaatii opettelua – myös lomaillessa :)

Olen huomannut, että arkisin sitä vaan tekee juttuja, kun ne ikäänkuin kuuluvat päiväjärjestykseen, jonkinlaiseen sisäiseen kalenteriin ilman että niitä varsinaiseen fyysiseen sellaiseen erikseen kirjaa. Töiden lisäksi on pyykkäystä, siivousta, kenkien vientiä suutarille, se yksi kirja tartteisi lukaista ja sitten treenit ja ehkäpä jonkun uuden liikuntamuodon ottaminen ohjelmaan, uusi paita pitäisi löytää ja sitten vielä miettiä olohuoneen uutta sisustusta.... Eipä ihme, että jo pelkkä asioiden listaaminen mielessä saa puuh-reaktion aikaiseksi. Lomaillessa oma pää on ollut taipuvainen ajattelemaan, että nythän sitä on aikaa puuhastella asioita, myös niitä tekemättä jääneitä rästihommia.

Kun sitä sitten uskaltautuu irrottamaan otteensa kaikenlaisista to do-listoista ja antaa niin kropan kuin mielenkin relata, sitä oikein huomaa kuinka pakko-moodista poistumisen tuntee koko kehossa. Kiristyksen tunne katoaa päästä ja kasvoista ja muukin kroppa tuntuu rennommalta. On helpompi hengittää. Aikas ihanaa :)

Hauskan koko tilanteesta tekee mielestäni se, että yht’äkkiä asiat jotka ovat tuntuneet pakolta tai jollakin lailla epämiellyttäviltä, alkavat näyttää positiivisemmilta. Esimerkiksi se vaatekaappi, jonka siivoamista olen vältellyt ja kartellut, alkaakin vetää puoleensa. Mitäköhän kaikkea kivaa siellä oikein olikaan? Velvollisuuden tunnosta ja tottumuksesta suoritettu treeni alkaa kulkea rennommin ja siitä alkaa taas nauttia uudella tavalla. Kun pitää ja on pakko, ei kiinnosta ja kun asiasta tehdään niin sanotusti vapaaehtoinen, niin se muuttuukin houkuttelevammaksi. Jännä juttu!

Miksi se on sitten niin vaikeaa päästää itsensä vapaalle? Kyllähän sopiva paine toki pitää ainakin minut hyvällä tavalla liikkeessä ja valppaana ja antaa tarvittavaa adrenaliinia. Mutta säännöllinen ”aivot ja kroppa narikkaan-päivä” tekee hyvää niin keholle kuin mielelle ja lataa pattereita. Kyllähän sitä tarvitaan palautumista treeneistä, miksei myös jatkuvasta pitää- ja on pakko- ajattelusta :)

 Aamulenkki maistui loma-aamusella ja ihan ilman pakon tunnetta. Ja miten hauska satukirjamainen lampi löytyi sen ihan tavallisen lenkkipolun varrelta :)

Pala palalta ehjempi minä

Uimastadionilla korviini osui kahden nuoren tyttölapsen keskustelu ulkonäköasioista. Siinä käytiin läpi tukkajuttuja ja huulikiilteitä, mutta se mikä sai minut säpsähtämään, oli kommentti siitä, kuinka reisille pitäisi tehdä jotakin etteivät ne olisi niin leveät... Tarkennuksena, että kyseessä oli todellakin kaksi erittäin nuorta normaalipainoista kaunista tyttöä. Raaka, raaka maailma.

Keskustelu sai minut palaamaan ajassa taaksepäin, aikaan vuosia sitten kun olin ala-asteikäinen. Seuraava informaatio saattaa tulla yllätyksenä joillekin tuttavapiirissäni, koska näistä asioista en ole suuremmalle yleisölle aiemmin huudellut. Mutta siis, olin tuolloin aina luokan lyhin ja varsinainen laiheliini. Terveystarkastuksista kehittyi inhokki mm. syystä että kaiken syynäämisen jälkeen sain lähetteen laboratoriokokeisiin, tämä siis toistuvasti ja lääkärin palautteena normaali nuori ja TERVE kasvava lapsi. Mahtoi muuten omasta äidistäni olla mukavaa istua kuuntelemassa terveydenhoitajan ainaista kritiikkiä... Yläasteella laihuus tuntui tarttuvan muutaman luokkatoverin silmiin, jolloin sain nauttia mitä ihanimmasta kutsumanimestä: lauta. Kun pakettiin lisätään punaiset hiukset ja pisamat ja silloin ujona tyttönä punastelu, tuli listaan lisää nimiä; punapää, paloauto... Sanonta kuuluu, että rakkaalla lapsella monta nimeä, mutta eipä silloinen lista imartelevalta tuntunut. Nimittelystä huolimatta ei kouluun tai tunneille jäänyt menemättä. Vaikka rehellisyyden nimissä kiljuin mielessäni riemusta, kun joskus tunti, missä pahimmat nimittelijät olivat jäi pitämättä. Onneksi elämääni kuului ystäviä, joiden seurassa viihdyin ja ennen kaikkea tunsin itseni tervetulleeksi sekä harrastus hevosten ja ratsastuksen maailmassa, missä minut otettiin myös hyvin vastaan.

Ikävät kommentit jättivät jälkensä yllättävän pitkäksi ajaksi. Kun lähdin opiskelemaan yliopistoon ja uudet ihmiset tekivät tuttavuutta, oli ensimmäinen reaktioni epäluuloisuus. Miksi joku muka haluaisi tutustua minuun. Kun sain kehuja, mietin, että mikäköhän senkin kommentin takana piili. Pikkuhiljaa opin kuitenkin luottamaan ihmisiin. Mutta mikä tärkeintä, tuntui että sain oman itseni takaisin juuri sellaisena kuin sen pitikin olla. Pienikokoinen, päättäväinen ja sisukas nuoren naisen alku, joka alkoi uskoa itseensä ja jutusteli ujostelematta ja hymyillen myös niiden ei tuttujen ihmisten kanssa. Uuden elämän alku niin oman itseni rakastamana kuin muidenkin hyväksymänä.

Sain vähän yli pari vuotta sitten pienessä elämän kriisissä painiskellessa ystävältäni vinkin lukaista yksi kirja; Rhonda Byrnen kirjoittama The Secret. Tämä kirja innoitti minut matkalle kohti parempaa minää ja itseni opiskelua ja kehittämistä. Kirjassa mainittua itsensä hyväksymistä tein jo yliopistoaikoina, mutta nykyään pyrin tekemään sitä tietoisemmin ja palauttamaan itseni kyseiseen moodiin, jos jostakin syystä meinaan lipsahtaa sivuraiteelle. Vaikka kirjassa kehotetaan ensin hyväksymään itse itsensä, ennen kuin voi vaatia sitä muilta, ei se kuitenkaan tarkoita, että kaikki ulkopuolelta tuleva ikävä pitää hyväksyä. Jos asiaa ei omalla ihanaisella minällä saa muutettua, on parasta jatkaa matkaa. Omiin nimittelijöihin en ole muuten uhrannut enää ajatustakaan, tai korjataan, ikäviä ajatuksia ja jos heitä sattuisi vastaan kävelemään, ei kyseinen asia aiheuta sen suurempia muljahduksia vatsanpohjassa.

Vaikka itsensä hyväksyminen ja arvostaminen ja tätä kautta itseluottamus lähtee meistä jokaisesta sieltä ihan omasta itsestä, haluaisin kuitenkin muistuttaa kaikkia, että joskus kannattaa miettiä, millaisia asioita toiselle ihmiselle sanoo oli kyseessä sitten ystävä tai työkaveri tai ihan tuiki tuntematon. Ikävät sanat voivat jättää jäljen, jonka pyyhkiminen voi kestää kauan. Toisen ihmisen sanoilla voi olla yllättävän suuri voima, niin negatiivisessa mutta myös onneksi positiivisessa merkityksessä.

Sinä olet täydellinen juuri sellaisena kuin sinä olet!

Elämää ruudun kautta

On kesäinen päivä. Terassin pöydät ovat täyttyneet kahvittelevista ja lounastavista ihmisistä. Puheensorinan sijaan huomion kiinnittää eräs ilmiö; ihmiset istuvat kaksin tai ryhmässä, mutta silti porukasta yksi tai jopa kaikki tuijottavat ja näpyttävät puhelinta. Käsittämätöntä!

Itse seuraan uutisia netistä ja kyllä, kuulun myös facebookin käyttäjäkuntaan. Tunnustan myös roikkuvani sosiaalisen median ihmeellisessä maailmassa muulloinkin kuin työajalla ja häpeäkseni myönnän kokevani epämiellyttävää tunnetta, jos huomaan puhelimeni jääneen kotiin syystä, että silloin en olekaan muiden tavoitettavissa tai mahdollisesti pääse katsomaan uusimpia päivityksiä. Nykypäivän verkkoteknologiat mahdollistavat ajan hermolla pysymisen ja vuorovaikutuksessa olemisen periaatteessa missä vaan. Ja onhan se toki hieno juttu, että voi lukaista uutiset padilta vaikka mökkilaiturilla. Silti huomaan, että välillä koen ristiriitaisia fiiliksiä tietoteknistä kehitystä kohtaan.

Talvella yksi tuttu pohdiskeli facebookin merkitystä yhteydenpitovälineenä ja samoja mietintöjä olen pyöritellyt itsekin. Facebook on toimiva kanava kauempana, esim. ulkomailla asuviin ystäviin ja toki sen kautta on kiva seurailla ihmisten kuulumisia muuten vain. Mutta se ei korvaa kasvokkain näkemistä tai jutustelua puhelimessa. Ihmisten kanssa kasvokkain jutellessa näen ilmeet ja eleet ja kuulen eri äänensävyt. Myös puhelimessa jutellessa iloisen ihmisen hymyn voi tuntea.

Kriittisyyteni ei kuitenkaan nyt koske pelkkää facebookia, vaan ylipäätänsä verkkoteknologioiden mahdollistamaan maailmaan hautautumista. Ennen nykyaikaista kehitystä ja kaikenlaisia hienoja vimpaimia putosi lehti luukusta ja siitä luettiin uutiset. Seuraava päivitys maailman tapahtumista katsottiin iltauutisista. Kuten jo aiemmin sanoin, niin onhan se hyvä että uutisia voi nyt seurata missä ja milloin vain, puhumattakaan tavoitettavuudesta. Mutta kolikon kääntöpuolena; joskus uuvuttaa kun tulee tunne, että pitäisi olla tietoinen kaikesta AIVAN JOKA HETKI ja myös olla saatavilla. Ihmiset tuntuvat olevan myös niin syvälle keskittyneitä kaikenlaiseen tietojen selailuun ja sosiaalisessa mediassa puuhasteluun, että unohdetaan ne samassa seurassa olevat ihmiset, jotka ovat siinä aivan vieressä, tässä hetkessä, todellisessa maailmassa. Toisen kanssa lounastellessa puhelimen näpyttely on jo loukkaavaa ja vastoin hyviä käytöstapoja. Eihän kukaan halua jutustella henkilön kanssa, joka kommentoi takaisin katse puhelimen näytössä. 

Varmasti olen itsekin sortunut katsomaan ja kommentoimaan puhelimen kautta jotakin asiaa seurassa ollessa. Mutta henkilökohtaisesti; nyt pyrin kiinnittämään asiaan huomiota ja pyrkimään pois pahasta tavasta. Mielestäni teknologiseen kehitykseen ja tietoon sopii sama sanonta kuin tuleen: hyvä renki mutta huono isäntä. Jatkuva surffailu myös estää asioiden näkemisen ja tuntemisen, läsnäolon, nykyhetkessä.

Pieni irtiotto merellä risteillen. Kaunis saaristomaisema, auringon säteet, pieniä purjeveneitä aalloilla keinumassa, pumpulipilvien muodostamia hahmoja sinisellä taivaalla... hetkessä elämistä, tässä ja nyt.

Hymyä ja positiivisia ajatuksia

Nyt se kesä ja ennen kaikkea aurinko löysivät vihdoin tiensä Suomen kamaralle ja täällä Aurajoen rannalla ovat ihmisten suut kääntyneet hymyyn. On se jännä, miten tuo aurinko tuntuu vaikuttavan meihin pohjoisen asukkeihin. Salillakin muuten niin yrmyn oloiset ihmiset innostuvat tervehtimään ja joku saattaa jopa sanoa sanasen pari muutakin. Itseäni suhteellisen positiivisena persoonana pitämääni henkilöä tämä toki ilahduttaa, koska iloisella mielellä oleva ympäristö ruokkii omiakin fiiliksiä lisää.

Kerroinkin taannoin olleeni reissussa ja siellä minua ilahdutti nimenomaan juuri ympäristö, mikä suorastaan säteili plus-merkkistä energiaa: ystävällisiä ihmisiä, hymyä ja naurua. Tuskin on ketään joka jaksaisi iloita 365 päivää vuodessa, mutta miksi tuntuu että niin omien kokemusten kuin muidenkin kertoman mukaan muualla ihmiset ovat tai ainakin näyttävät olevan enemmän positiivisempia. En tarkoita, että vaikka joku asia harmittaisi niin siitä ei ikinä saisi mainita. Mutta auttaako se minua tai sinua, jos asian annetaan pilata koko päivä, viikko tai kuukausi? Viimeksi kirjoittelin itseäni kohdanneesta hankalasta vaiheesta ja fiilisten vuoristoradasta. Ei haasteiden vyyhdistä kaikki asiat vielä selvinneet ole, mutta kun sitä uskaltaa raottaa verhoa ulospäin ja katsella ympärilleen hieman kauaskantoisemmalla katseella niin sieltähän näkyy vaikka mitä kivaa ja mielenkiintoista. Joskus myös sen niin kutsutun ongelman voi sysätä hetkeksi sivummalle ja keskittyä suuntaamaan huomion muualle. Tämä pieni kupru ei välttämättä sinä aikana katoa, mutta pieni etäisyyden otto voi antaa uudenlaista näkövinkkeliä asiaan. Se on myös aikaisemmin omista epäilyksistä huolimatta todettu ja kokemuksin havaittu, että kun löytää yhden asian mistä iloita, niin kohta on jo seuraava nurkan takana.

Sain talvella hyvältä tutulta idean ryhtyä pitämään positiivisuuspurkkia. Juu, kuulostaa varmaan jonkun mielestä hassulta ja hölmöltä :) Itse otin tavoitteeksi kirjata pienille paperinpalasille 3 päivän myönteistä asiaa. Mainitut asiat voivat olla tapahtumia, fiiliksiä, saatuja tai tehtyjä juttuja, käytännössä mitä vaan mistä on tullut mukava mieli. Ja huomaamatta tuli päiviä kun pienen pieniä lappusia olisi voinut kirjailla vaikka kuinka paljon. Purkin täyttyessä voi huomata, miten monta asiaa omassa elämässä on, mistä voi olla kiitollinen. Purkin täytössä on ollut nyt taukoa, mutta ajattelin taasen palata raapustelemaan päivän positiivisia. Vaikuttaa kummasti muuten myös fiiliksiin nukkumaan mennessä, kun päällimmäisenä on ajatukset kivoista jutuista :) 

Vaikka kesäkuisella Suomenlinnan retkellä ei aurinko paistellutkaan, vaan ihmisjoukon yllätti kunnon ukkoskuuro, piti mukavaa mieltä yllä lämmin kaakao kermavaahdolla nautittuna pienen kahvilan terassilla. Huomaa ihanainen muki - Love :)

Tunteiden vuoristorata

Ylös, alas, ympäri hei... Viikko sitten oli juhannus, tuo keskikesän valon juhla. Ihmiset iloitsivat lomien alkamisesta tai piakkoin alkavasta lomasta, kesästä, yhteisestä ajasta ystävien ja läheisten kanssa. Itse huomasin olevani omissa ajatuksissani. Oli lienee koettanut puolivuosittainen, vuodenvaihteesta seuraava hetki pysähtyä ja tehdä tilinpäätöstä saavutetuista ja toteutumatta jääneistä asioista, toiveista ja tavoitteista.

Uskon, että yhtenä syynä pohdiskeluun oli parisen viikkoa sitten koettu hetki, kun elämä tuntui jokseenkin haasteelliselta. Huomaatkos, negatiivinen ihminen sanoisi hankalalta... :) No mutta siis. Hermojen kiristystä aiheuttivat väliaikaisasunnon löytäminen lähestyvän putkiremontin vuoksi, asioiden selvittely julkisten, varmasti hyödyllisten mutta voih niin byrokraattisten laitosten kanssa, kantapohjan jännekalvon hienovarainen kivulias vihjailu mahdollisesta tulehtumisesta, työmurhe, muihin juttuihin verrattuna pieni mutta erittäin ärsyttävä treenitossujen katoaminen sekä mieltä harmittavasti kaivamaan jäänyt asia toisen ihmisen ikävistä sanoista. Mieli oli siis jokseenkin maassa ja olo tuntui peffaan potkitulta.

Viikko sitten veneessä merta katsellessa oivalsin, että osa asioista oli kuin olikin sitten loksahdellut paikoilleen. Asunto oli järjestynyt remontin ensimmäiselle puoliskolle. Jalkakin alkoi osoittaa toipumisen merkkejä kerrankin ajoissa aloitetun levon vuoksi. Asiat julkisten tahojen kanssa selvisivät. Niin, ja ne kadonneet treenitossut, maailmasta löytyy vielä rehellisyyttä ja mun iki-ihanat pinkit popot oli palautettu liikuntakeskuksessa tiskille, lienee jääneet pukukoppiin kaikessa kiireessä. Kiitokset vaan kyseiselle palauttajalle! :)

Miten kaikki sitten järjestyi? Asioille jotka vaativat toimintaa, ei voi tehdä muuta kuin kääriä hihat ja alkaa tehdä töitä. Kun voi sanoa tehneensä kaiken ja parhaansa, pitää luottaa ja odottaa. Uskon myös, että kun tekemiseen ja ajatteluun ottaa hieman rennomman otteen, niin asiat selviävät helpommin. Rennompi ote ei tarkoita luovuttamista, vaan asenteen muuttamista positiivisempaan. Rennompi ote ei myöskään tarkoita, etteikö asioita voi tehdä hyvällä sisulla ja tavoitteeseen tähdäten. Pakko saada- ja pakko tehdä-asenteessa huokuu negatiivisuus ja silloin jää näkemättä mahdollisia muita hyviä vaihtoehtoisia ratkaisuja. Kurjan mielen vallitessa sorruin murehtimiseen ja märehtimiseen ja osa asioista kasvatti myös elefantin mittasuhteet. Ja pitää myös sanoa, että negatiivinen asenne, jos ei nyt suoranaisesti vetänyt lisää kurjia asioita puoleensa, niin taatusti sai muut asiat näyttämään ja tuntumaan pahemmalta. Käännekohta oli varmasti myös se, kun epävarmuudesta huolimatta laskin irti kiukusta ja uskalsin hymyillä.

Paremmalla mielellä asioita näkee enemmän positiivisemmassa valossa. Uskon, että loppuremontin ajaksi se toinenkin väliaikaiskoti järjestynee ja työjuttujen osalta löytyy myös se oikea polku. Joka ikinen päivä en varmasti ole hipheihurraa-fiiliksillä ja suu korvissa ja luottavainen, mutta pyrin kyllä tekemään töitä sen eteen, että edellä mainittu olisi se vallitsevampi olotila.

Meren katselussa on jotain terapeuttista voimaa. Päivän ajatelmana: elämästä saa irti menneestä oppien, tulevaisuuteen uskoen ja nykyhetkeä fiilistellen.

Lohdunkantaja

Oma elämä maistuu varsin makealta. Jos ei kaikki nyt ole ihan sataprosenttisesti täydellisesti, niin suhteellisen mukavasti kuitenkin. Ja onpahan asioita joista unelmoida ja joita tavoitella :) Oman elämän hyvien puolien havaitsemiseen on monesti herättänyt jokin ulkopuolinen taho tai tapahtuma. On tämä herättävä asia ollut sitten negatiivinen tai positiivinen, on lopputuloksena ollut kiitollisuuden tunne omiin mahdollisuuksiin.

Ympäröivän maailman huomioiminen ei ole pois omasta onnesta. Päinvastoin. Viime viikolla sain kutsun yhden hankkeen sivuille, jonka ajatus ja tarkoitusperä saivat aikaan liikutuksen, ilon ja ihailun tuntemuksia. Niinpä en todellakaan voi olla jakamatta asiaa eteenpäin. Tässä hankkeessa voi nähdä, mitä voi saada aikaan, kun tekijöillä on valtava kiinnostus, tekemisen meininki, kyky innostaa ja innostua, halu tehdä yhdessä ja auttaa. Toivon että itse voin asiasta eteenpäin kertomalla auttaa hyvän elämän ja mielen saavuttamisessa.

Hankkeen takana ovat 2 pienen lapsen äitiä, Katja Snäll ja Piia Hoffsten. He ovat suunnitelleet hyväntekeväisyyskorusarjan, Lohdunkantaja, jonka tuotto ohjataan kokonaisuudessaan lyhentämättömänä Uuden Lastensairaalan hyväksi. Naiset kertovat, että korun tarina lähtee intohimosta tehdä yhdessä jotain merkityksellistä, halusta auttaa ja olla osa suurempaa kokonaisuutta. Uusi Lastensairaala 2017 -hanke on herättänyt ihmisissä ennennäkemätöntä yhteisöllisyyttä ja auttamisen halua. 

Korun idean syntylähteenä oli uusi moderni sairaalarakennus, jossa pienille potilaille luodaan mahdollisimman hyvät paranemisen edellytykset ja jossa huipputason sairaanhoidolle ja tutkimustyölle taataan jatkuvat kehittämismahdollisuudet. Sairaalarakennuksen koordinaatit löytyvät myös koruista.

Korut olivat esillä ensi kertaa viime viikon lauantaina 6.6.2015 Live Aid –kiitoskonsertissa, joka järjestettiin Uuden Lastensairaalan hyväksi Olympiastadionilla. Hankkeen tavoitteena on nähdä iso joukko lohdunkantajia, jotka haluavat olla osa upeaa, Uuden Lastensairaalan tarinaa. Tavoitteena on kerätä vähintään 75 000 euroa Uuden Lastensairaalan hyväksi, jonka olisi tarkoitus avautua  itsenäisyyspäivänä 2017. Vaikka sairaalan ensimmäinen keräystavoite täytettiin syksyllä 2014, niin jokainen  lahjoitettu euro vähentää lainarahan tarvetta. 

Korujen yksityiskohdista vielä hieman. ”Koruissa yhdistyvät tyylikäs design ja viimeistelty suomalainen laatutyö. Lohdunkantaja -korusarjaan kuuluu rengas- ja laattariipus naiselle, rannekoru, laattariipus miehelle sekä kalvosinnapit. Korut on rodinoitu, joten ne ovat helppohoitoisia ja niiden väri säilyy kirkkaana. Koska Uusi Lastensairaala sijoittuu nykyisen Lastenklinikan naapuriin osoitteeseen Stenbäckinkatu 9, kantaa korusarja ylpeänä kyseisen osoitteen koordinaatteja N 60’ 11.24’ E 24’ 54.63’. Jokainen koru on yksilöity omalla numerollaan. Tämä henkilökohtainen numero ja sen omistajan nimi ovat nähtävillä Lohdunkantajien ketjusta.

Koruja saa ostaa Timanttiset -ketjun myymälöistä ympäri Suomen. Korut maksavat 98 eurosta 110 euroon kappaleelta ja korusarjan verottomasta hinnasta noin puolet menee Uuden Lastensairaalan hyväksi. Korut tulevat myyntiin viikolla 28 ja koruista voi tehdä ennakkotilauksia suoraan Timanttiset -ketjun myymälöistä ja verkkokaupasta.”

Lohdunkantaja-sivuilla on henkilötarinoita Uuden Lastensairaalan talkooprojektiin lähteneistä ihmisistä. Vaikuttimina toimivat erilaiset asiat, mutta kaikkia tarinoita yhdistää halu ja mielenkiinto lähteä yhdessä tekemään jotakin suurta ja merkittävää. Yhteistyössä on voimaa.

Yhteydenotot:  info@lohdunkantaja.fi

www-sivut: http://www.lohdunkantaja.fi/

Matkailun tuomia ajatuksia

Matkustaminen avartaa mieltä ja rikastuttaa maailmankuvaa. Reissatessa voi tutustua erilaisiin kulttuureihin, kuulla uusia kieliä ja murteita, maistella ennestään tuntemattomia makuja, nähdä historiallisesti merkittäviä kohteita sekä ylipäätänsä mieleenpainuvia ympäristöjä ja havaita miten ihmiset elävät muualla. Matkakohde voi sijaita lähellä tai kauempana.

Itse palasin viikko sitten reissusta, joka sisälsi tällä kertaa tutustumista Manner-Espanjan rannikkoon. Minulle uusia kohteita. Matkaseurana avopuoliso ja kulkuvälineinä eri kohteiden välillä lentokoneen lisäksi vuokra-auto, joista jälkimmäinen on minulle myös uusi tuttavuus kotimaan ulkopuolella matkusteltaessa. Nyt olisi siis oivallinen tilaisuus kertoa kivoista kohteista ja mitä kaikkea jännää seikkailulla koimme. Mutta ei. Sen sijaan päätinkin ottaa esille erilaisia ajatuksia ja fiiliksiä, mitä reissaaminen omassa mielessä herätteli.

Ensimmäisenä uudessa ympäristössä pisti silmään ihmisten iloisuus ja aito ystävällisyys. Pariin otteeseen täysin tuntematon henkilö pysähtyi ja tarjosi apuaan pyytämättä, kun huomasi kaksi hieman eksyksissä olevaa. Ja mitä auttaja hyötyi tilanteesta? Kiitoksen hymyn kera:) Muutenkin oli mukava seurata ihmisten ystävällistä puheen sorinaa jota säesti silmiin asti ulottuva nauru. Tuollaisessa ympäristössä ei kerta kaikkiaan voi olla saamatta lisää energiaa! Ovatko ihmiset iloisia auringon vuoksi vai voisiko jonkun ystävällisyys poikia lisää ystävällisyyttä, jolloin ketjureaktion tuloksena näkyy kokonaisvaltainen positiivisuus.

Toisen kanssa yhdessä matkustaminen opettaa paljon niin toisesta henkilöstä kuin myös omasta itsestä. Kun takana on hieman vajaauninen yö, selkä on jumissa lentokoneessa istumisesta  ja yrityksestä torkkua lentokentän penkillä ja comboon lisätään GPS:n toimimattomuus ja muutama ohiajettu risteys, nähdään ihmisten todelliset luonteet. Tottakai mielipide-eroja syntyy ja väärinkäsityksiä väsyneinä ja ajattelemattomuuksissa sanotuista sanoista, mutta jos näidenkin jälkeen jaksetaan vielä nauraa kippurassa vedet silmissä, niin uskaltaisin väittää että suhde, puhutaan sitten kaveri- tai parisuhteesta, on mukavalla pohjalla. Itse koen tällaisen yhdessä jaetun kokemuksen lisäävän yhteenkuuluvuuden tunnetta sekä vahvistavan kykyä ymmärtää ja hyväksyä toisen erilaisuus. Matkalla tein sukelluksen omiin sielun sopukoihin ja havaitsin piirteitä, joista en pidä itsestäni lainkaan. Hui kauhistus! Kiinnostavinta tässä on se, että tällainen piirre löytyi kun ärsyyntyi hieman toisen henkilön jostakin ominaisuudesta. Jenny Belitz-Henriksson on Sisäinen voima - 365 ajatusta parempaan arkeen- kirjassaan hyvin käsitellyt asiaa mm. pohtimalla, ärsyttääkö toinen ihminen oikeasti vai onko ärsytyksen syynä esim. oma väsymys tai muu elämää häiritsevä asia. Jenny myös herättelee ajatusta, että ehkäpä toisen ihmisen piirre muistuttaa jostakin omasta piirteestä, mistä ei itse pidä. Viisaita sanoja! Itse lisäisin vielä, että ehkäpä itse olen kateellinen toiselle juuri siitä piirteestä, joka minua muka ärsyttää. Mikä minua estää omaksumasta myös kyseistä ominaisuutta? Tässä tarjotaan kasvun mahdollisuutta hopeatarjottimella.

Olen materialistinen ihminen. Myönnän sen nyt hieman häpeän puna poskillani. Tämä matka sai minut ajattelemaan asiaa enemmän kuin aikaisemmin. Kun muistelin paluumatkalla lentokoneessa reissun mukavimpia hetkiä, ei niihin sisältynyt uudet aurinkolasit ja kaupoissa kiertely. Hymyn huulille saivat ihmiset, uudet maisemat ja se mahtava fiilis, tunnelma. Kokonaisvaltainen onnellisuuden tila vallitsi matkatessa tuntemattomia teitä loistavassa seurassa ja istahtaessa merenrantaan katselemaan aaltojen pärskeitä ja nuuskuttelemaan meren suolaista tuoksua. Oih, siinäpä tuliainen! Lopetanko kokonaan shoppailun? Tuskin. Mutta varmasti mietin nyt tarkemmin, tarvitsenko kaikkea näkemääni ja haluamaani materiaa ollakseni onnellinen. Vielä pieni juttu tähän liittyen muistui mieleeni. Joillekin meistä on kovasti tärkeää, että se lasitettu parveke tai piha näyttää tiptop. Yksi hauskoista asioista matkalla oli näkymät pikkuruisista iloisen värisistä parvekkeista, missä pyykit, polkupyörät ja kukkaset elelivät sulassa sovussa keskenään luoden hauskan väriläiskän katumaisemaan. Ei ehkä niin fiiniä, mutta piristävää :)

Matka myös muistutti olemaan kiitollinen asioista, jotka omassa elämässä ovat itsestään selviä; kunnolla toimiva suihku ja vehnäleivonnaisten sijaan voin syödä aamiaiseksi kaurapuuroa. Juu, jälkimmäinen kuulostaa varmasti hassulta :) Reissussa olo kirkasti ja terävöitti aisteja ja sai pohtimaan uudenlaisia juttuja, mitä haluan tarkastella ja toteuttaa. Sanoisin, että löysin itsestäni taas sen lapsenomaisen innostuksen tutkia ja tutustua erilaisiin asioihin ja hullaantua elämään. Ja mainitsen vielä hyvän mielen mahtavan voiman. Kun on hyvä olla, ei arjessa painavat huolet saa hulluja mittasuhteita ja vallitsee tunne siitä, että asiat kyllä järjestyvät.

Pitääkö matkustaa kauas nähdäkseen lähelle?

Serpentiinitietä huristellessa tulla tupsahti jyrkän mutkan takaa tämä ihanainen maisema. Kuva puhukoon puolestaan :)