Rauhoittumista harjoitellen

Täällä on muutama päivä vietetty pyykkejä pesten, reissukamppeita pakaten ja suunnitelmia laatien. Matkalaukku odottaa eteisessä ja mieli halajaa jo päästä matkaan. Se on loma! :)

Mitä tulee niin reissusuunnitteluun kuin muuhunkin elämään, sitä sattuu ja tapahtuu ja mielen myllerrys uhkaa ajoittain varastaa yöunet… ja on siinä välillä onnistunutkin.

Verkkovalmennuksessa sain ohjeena seuraavan harjoituksen rauhoittumisen opetteluun:

Hengitysmeditaatio:

Etsi kotoasi hiljainen, rauhallinen paikka, jossa voit toteuttaa harjoituksen. Tarvitset tyynyn, jonka päällä istua (tai vaihtoehtoisesti mukavan tuolin.) Pue mukavat löysät vaatteet harjoitusta varten, voit halutessasi myös himmentää valoja hieman.

1  Istu tyynyllä risti-istunnassa (tai tuolilla, jos risti-istunta ei tunnu hyvältä). Istu selkä suorassa, hartiat rentoina ja laske kätesi polvillesi.
2. Hengitä normaalisti, nenän kautta sisään ja ulos. Pyri hengittämään mieluummin vatsaan kuin hartioihin. Tarkista ryhtisi ja vapauta kehosta turhat jännitykset.
3. Ala laskea uloshengityksiäsi. Kun pääset kymmeneen, aloita alusta. Ajatuksia tulee päähäsi, älä tartu niihin, vaan anna niiden mennä ja keskity hengitykseesi.
4. Päätä harjoitus noin 10 minuutin jälkeen. Voit pikkuhiljaa lisätä harjoituksen kestoa.

Itse sovelsin ohjetta niin, että aloin tehdä harjoitusta nukkumaan mennessäni. Hampaiden pesun ja muut iltatoimet olin hoitanut jo aiemmin, jottei niiden takia tarvinnut enää kömpiä ylös ja olen muuten huomannut että hampaiden pesu saa muuten jo uneliaan mielen virkistymään. Asetuin mukavasti selinmakuulle peiton alle huolehtien, että tyynyt olivat miellyttävästi pään alla. Pari ensimmäistä kertaa ajatukset lähtivät harhailemaan, milloin jonkun työasian perään tai sitten tulevan viikonlopun tapahtumiin ja jouduin napakasti palauttamaan itseni lähtöpisteeseen. Yllätyksekseni tämä harjoitus kuitenkin toimi, niinkin hyvin että nukahdin tuon kymmenen minuuttisen aikana. Nykyisin ehdin hädin tuskin kömpiä peiton alle ja asennoitua harjoituksen aloittamiseen, kun mieli ja keho painuu rauhallisen suloiseen unimaailmaan :)

Ystävyydestä

Oi, olenpa onnekas! Elämääni rikastuttavat monet ystävät ja tuttavuudet :) On niitä, joiden kanssa mennään lenkille tai viinilasilliselle ja jutustellaan kevyesti niitä näitä, ilman sen suurempaa pohdintaa omasta tai toisen elämästä. Sitten on ne, joiden kanssa kaiken tekemisen ohella uskotaan ne sielun sopukoiden tärkeimmät, rakkaimmat ja kivuliaimmatkin jutut, jaetaan hykerryttävät onnen hetket ja kyyneliä nostattavat asiat, ollaan olkapäänä ja saadaan itsekin tukea ja pään silittelyä. Värikkääseen joukkoon mahtuu kaikenlaisia ihmisiä. Joku on kulkenut matkassa jo metrin mittaisesta tenava-ajasta lähtien, toisesta on kasvanut ystävä monen mutkan ja mäen kautta kulkiessa. Tuo on se tyyppi, jonka kanssa vaihdettiin kuulumisia ja tuettiin toisiamme työpaikalla ja tuon kanssa taas vaihdettiin ensimmäiset jutustelut harrastuksen yhteydessä. Mukaan mahtuu miehiä ja naisia, eri-ikäisiä ja eri ammateissa toimivia. Yhden kanssa tuttavuus kasvoi kaveruudeksi ja ystävyydeksi pikku hiljaa ja toisen kanssa taas sielunkumppanuuden tunsi heti ensi katseesta ja sanasesta. Sitten on vielä niitä, joiden kanssa aiempi tiiviimpi yhteydenpito on muuttunut harvemmaksi silloin tällöin kuulumisten kyselyksi tai olen ehkä kadottanut heidät kokonaan. Näilläkin ihmisillä on mielestäni tärkeä merkitys; universumi on tuonut heidät elämääni tietystä syystä, ehkä antaakseen minulle uutta näkökulmaa asioihin ja kun tehtävä on tehty, on heidät lähetetty jatkamaan matkaa eteenpäin, kenties seuraavan tarvitsijan luo.

Olen viime aikoina pohtinut, mitä on hyvä kaveruus, ystävyys. Omia syviä ystävyyssuhteita analysoidessa, olen huomannut muutamia asioita. Ystävyys ei ole katkennut parisuhteen löytämiseen tai perheen perustamiseen. Ystävyyttä ei ole myöskään katkaissut pidempi ajanjakso, jolloin yhteydenpito on ollut vähäistä. Juttelin ystävän kanssa, jonka kanssa emme olleet olleet tekemisissä lähes vuoteen ja juttu jatkui käytännössä siitä, mihin se oli jäänytkin. Ystävyys ei ole loppunut muuttoon, jolloin kommunikointitavat ovat pitkältä kirjoittelun ja puheluiden varassa. Ystävyys, kaveruus ei ole tyssännyt siihen, että emme ole kaikista asioista samaa mieltä tai että olemme tehneet asioita, mitä ei toinen tekisi. Toiselle on voinut kertoa asioista suoraan, myös sellaisista, mitkä kyseisessä henkilössä harmittavat ja silti se samainen tyyppi on edelleen elämässä. Nykyisiä ystävyyssuhteita yhdistää myös yksi erittäin merkittävä asia; vaikka ystävällä olisi ikäviä uutisia, ei näistä asioista juttelu tunnu ahdistavalta tai omaa elämää kuormittavalta vaan saan hyvän mielen voidakseni olla avuksi. Syy on varmasti se, että molemmat osapuolet antavat yhtä paljon, jolloin ystävyys on hyvässä tasapainossa. Ehkäpä sinullakin on kokemusta henkilöstä, joka on yhteydessä sinuun vain silloin, kun hänellä on ikäviä uutisia. Kyseinen henkilö ei kuitenkaan ole halukas kuulemaan sinun uutisistasi. Tällaisessa tilanteessa kaveruus syö vain energiaa ja itse olen nyt pyrkinyt laskemaan irti tällaisista suhteista. 

Itse koen, että hyvässä ystävyyssuhteessa yhdessä vietetty aika antaa aina jotakin. Se voi olla piristystä, lisää iloa jaetusta onnesta tai toisen onnistumisesta, uusia ajatuksia ja näkökulmia tai vaikkapa neuvo. Aikaa voi viettää kasvotusten tai puhelimessa höpötellen. Voi tehdä tai olla tekemättä mitään. Voi puhua tai olla ihan hiljaa. Hyvän ystävän tunnistaa siitä, että HÄN on olemassa siellä jossakin vaikka ette olisikaan yhdessä juuri nyt.

Mieleeni on jäänyt hyvän ystävän viisas ajatus ystävyydestä. Ystävää ei pitäisi muistaa vain ystävänpäivänä vaan jokaisena hetkenä. Ollaan iloisia ja kiitollisia ystävistämme :)

"En tarvitse mitään niin paljon kuin hunajaa..." sanoi Puh katsoessaan Ristoa ja Nasua"...paitsi ystäviä..."
Nalle Puh sanoi: "Ystävyys on sitä, että kun laittaa silmänsä kiinni ja ajattelee ystävää, niin poskilihakset alkavat vetäytyä korvia kohti ja kaikki rypyt siliävät!" 

A.A.Milne

Pakkolomautettu… liikunnasta…

Pari pientä hassua luomen poistoa ja tuloksena lääkärin ehdoton ei urheilulle seuraavaksi 3-4 viikoksi. Voi itku ja kiukku! Eihän tuo aika maailmaa kaada, mutta miksi se silti tuntuu ikuisuudelta? Liikkumista toki saa harrastaa kävelyiden tai vaikkapa rauhallisen venyttelyn muodossa, tikkien kohdat huomioiden. Mutta kun allekirjoittaneelle se oikea liikunta on yhtä kuin kunnon hien vuodattaminen ja lihasten totaalinen uuvuttaminen, välillä jopa se verenmaku suussa. Sitä todella tuntee elävänsä, kun sydän hakkaa ja lihakset ponnistelevat äärirajoilla. Tuo ihanan kamala ja kamalan ihana urheilu, jonka palkintona on yleensä mahtava, energinen olo!

Laji vaihtui siis rauhallisiin kävelylenkkeihin ja pienen hetken synkistelyn jälkeen mielessä heräsi ajatus, että josko tälläkin tapahtuneella onkin joku syvempi tarkoitus. Merkki avata silmät ja herätä katselemaan ympärilleen ja huomaamaan, mitä?

Jo samaisena iltana, kun olin päivällä lääkärin kehotuksen kuullut, heräteltiin huomiota ensimmäisen kerran. Sain tietää, että tuttavani on sairaalassa ja joutunut pyörätuolin varaan. Hämmentävää. Itse valitan ja kitisen, kun en pääse juoksentelemaan ja toinen ei voi sitä tehdä, vaikka haluaisikin. Ja silti tämä ihminen jaksoi suhtautua asiaa positiivisella asenteella. Ristiriitaisten tunteiden vuoristorata päättyi lopulta syvään kiitollisuuteen. Saan ja voin liikkua. Ja eri tavoin. Se ei ole kaikille itsestäänselvyys.

Aikaisemmin olen jo kertonut, että yhtenä haasteena minulla on oppia rauhoittumaan. Pari viikkoa sitten lenkkitossut aamulla jalkaa sujautettuani ja ovesta ulos tutulle reitille suunnatessa, tuntui olo erilaiselta. Mitäköhän tästä nyt sitten tulee, kun seuraava reilu tunti pitäisi malttaa askeltaa rauhassa juoksentelun sijaan? Tuossa on tuo suora, missä olisi kiva vähän spurtata. Ja just nyt tulisi muuten aivan loistava juoksubiisi radiosta. Samalla muistin puhelinkeskustelun ystävän kanssa alkuviikolla. Hän kertoi omaa juoksuharjoittelua taas aloittaessaan oivaltaneensa juoksun sujuvan paremmin, kun osaa nauttia matkalla olosta, sen sijaan että miettisi, että voi kun olisi jo perillä. Jaahas, tässä se universumi näköjään heitti sitten jo toisen merkin.

Se on muuten jännä juttu, että mitä kaikkea sitä huomaakaan, kun hidastaa tahtia. Auringon heijastus veden pinnasta, kauniin sininen taivas pienine pumpulisine pilvineen, sorsien keinunta kevyessä aallokossa ja eloon puhkeava luonto. Aurajoen rantaa pitkin kävellessä huomaan ihmisiä veneiden kunnostuspuuhissa ja jostain veneen kannelta leijailee sieraimiin ihana kahvin tuoksu sekä tervan, joka palauttaa mielen heti mökkitunnelmiin. Mitä kaikkea noiden vanhojen puuveneiden elävät pinnat ovatkaan nähneet merellä seilatessaan? Vastaan tulee lenkkeilijöitä, koirien ulkoiluttajia ja joku hymyilee katseellaan… Siihen ei voi olla vastaamatta ja tuleepa hyvä mieli! :) En malttanut olla tarttumatta välillä puhelimen kameraan ja ottaa kuvaa sinivuokkorykelmästä, auringonpaisteessa kylpevästä laivasta… Harmillista, ettei tunnelmaa saa kuitenkaan vangittua kuvaan samalla lailla, kun sen aistii juuri kyseisessä hetkessä.

Nyt reilun kahden viikon kävelylenkkien aikana sitä on oppinut, että vaikka se hikiliikunnasta normaalisti saatu adrenaliinipiikki on jäänyt puuttumaan, on tämäkin antanut virtaa hyvällä tavalla. Nuo samat maisemat laivoineen, tuoksuineen ja muineen ovat olemassa, kun taitan matkaa juosten, mutta rauhallisemmin tallustellen olen saanut varmasti hieman enemmän irti. Minulla ei ole tarve joka hetki kuunnella musiikkia tai tarttua puhelimeen ajan kulumisen helpottamiseksi. Olen myös jo hieman edistynyt siinä, että vaikka kaikenlaisia ajatuksia virtaa pääkoppaan, niin en jää pohdiskelemaan niitä sen syvemmin vaan annan niiden virrata ohi. On kiva huomata, että olen oppinut jo hieman nauttimaan ja elämään hetkessä :)