Pala palalta ehjempi minä

Uimastadionilla korviini osui kahden nuoren tyttölapsen keskustelu ulkonäköasioista. Siinä käytiin läpi tukkajuttuja ja huulikiilteitä, mutta se mikä sai minut säpsähtämään, oli kommentti siitä, kuinka reisille pitäisi tehdä jotakin etteivät ne olisi niin leveät... Tarkennuksena, että kyseessä oli todellakin kaksi erittäin nuorta normaalipainoista kaunista tyttöä. Raaka, raaka maailma.

Keskustelu sai minut palaamaan ajassa taaksepäin, aikaan vuosia sitten kun olin ala-asteikäinen. Seuraava informaatio saattaa tulla yllätyksenä joillekin tuttavapiirissäni, koska näistä asioista en ole suuremmalle yleisölle aiemmin huudellut. Mutta siis, olin tuolloin aina luokan lyhin ja varsinainen laiheliini. Terveystarkastuksista kehittyi inhokki mm. syystä että kaiken syynäämisen jälkeen sain lähetteen laboratoriokokeisiin, tämä siis toistuvasti ja lääkärin palautteena normaali nuori ja TERVE kasvava lapsi. Mahtoi muuten omasta äidistäni olla mukavaa istua kuuntelemassa terveydenhoitajan ainaista kritiikkiä... Yläasteella laihuus tuntui tarttuvan muutaman luokkatoverin silmiin, jolloin sain nauttia mitä ihanimmasta kutsumanimestä: lauta. Kun pakettiin lisätään punaiset hiukset ja pisamat ja silloin ujona tyttönä punastelu, tuli listaan lisää nimiä; punapää, paloauto... Sanonta kuuluu, että rakkaalla lapsella monta nimeä, mutta eipä silloinen lista imartelevalta tuntunut. Nimittelystä huolimatta ei kouluun tai tunneille jäänyt menemättä. Vaikka rehellisyyden nimissä kiljuin mielessäni riemusta, kun joskus tunti, missä pahimmat nimittelijät olivat jäi pitämättä. Onneksi elämääni kuului ystäviä, joiden seurassa viihdyin ja ennen kaikkea tunsin itseni tervetulleeksi sekä harrastus hevosten ja ratsastuksen maailmassa, missä minut otettiin myös hyvin vastaan.

Ikävät kommentit jättivät jälkensä yllättävän pitkäksi ajaksi. Kun lähdin opiskelemaan yliopistoon ja uudet ihmiset tekivät tuttavuutta, oli ensimmäinen reaktioni epäluuloisuus. Miksi joku muka haluaisi tutustua minuun. Kun sain kehuja, mietin, että mikäköhän senkin kommentin takana piili. Pikkuhiljaa opin kuitenkin luottamaan ihmisiin. Mutta mikä tärkeintä, tuntui että sain oman itseni takaisin juuri sellaisena kuin sen pitikin olla. Pienikokoinen, päättäväinen ja sisukas nuoren naisen alku, joka alkoi uskoa itseensä ja jutusteli ujostelematta ja hymyillen myös niiden ei tuttujen ihmisten kanssa. Uuden elämän alku niin oman itseni rakastamana kuin muidenkin hyväksymänä.

Sain vähän yli pari vuotta sitten pienessä elämän kriisissä painiskellessa ystävältäni vinkin lukaista yksi kirja; Rhonda Byrnen kirjoittama The Secret. Tämä kirja innoitti minut matkalle kohti parempaa minää ja itseni opiskelua ja kehittämistä. Kirjassa mainittua itsensä hyväksymistä tein jo yliopistoaikoina, mutta nykyään pyrin tekemään sitä tietoisemmin ja palauttamaan itseni kyseiseen moodiin, jos jostakin syystä meinaan lipsahtaa sivuraiteelle. Vaikka kirjassa kehotetaan ensin hyväksymään itse itsensä, ennen kuin voi vaatia sitä muilta, ei se kuitenkaan tarkoita, että kaikki ulkopuolelta tuleva ikävä pitää hyväksyä. Jos asiaa ei omalla ihanaisella minällä saa muutettua, on parasta jatkaa matkaa. Omiin nimittelijöihin en ole muuten uhrannut enää ajatustakaan, tai korjataan, ikäviä ajatuksia ja jos heitä sattuisi vastaan kävelemään, ei kyseinen asia aiheuta sen suurempia muljahduksia vatsanpohjassa.

Vaikka itsensä hyväksyminen ja arvostaminen ja tätä kautta itseluottamus lähtee meistä jokaisesta sieltä ihan omasta itsestä, haluaisin kuitenkin muistuttaa kaikkia, että joskus kannattaa miettiä, millaisia asioita toiselle ihmiselle sanoo oli kyseessä sitten ystävä tai työkaveri tai ihan tuiki tuntematon. Ikävät sanat voivat jättää jäljen, jonka pyyhkiminen voi kestää kauan. Toisen ihmisen sanoilla voi olla yllättävän suuri voima, niin negatiivisessa mutta myös onneksi positiivisessa merkityksessä.

Sinä olet täydellinen juuri sellaisena kuin sinä olet!

Elämää ruudun kautta

On kesäinen päivä. Terassin pöydät ovat täyttyneet kahvittelevista ja lounastavista ihmisistä. Puheensorinan sijaan huomion kiinnittää eräs ilmiö; ihmiset istuvat kaksin tai ryhmässä, mutta silti porukasta yksi tai jopa kaikki tuijottavat ja näpyttävät puhelinta. Käsittämätöntä!

Itse seuraan uutisia netistä ja kyllä, kuulun myös facebookin käyttäjäkuntaan. Tunnustan myös roikkuvani sosiaalisen median ihmeellisessä maailmassa muulloinkin kuin työajalla ja häpeäkseni myönnän kokevani epämiellyttävää tunnetta, jos huomaan puhelimeni jääneen kotiin syystä, että silloin en olekaan muiden tavoitettavissa tai mahdollisesti pääse katsomaan uusimpia päivityksiä. Nykypäivän verkkoteknologiat mahdollistavat ajan hermolla pysymisen ja vuorovaikutuksessa olemisen periaatteessa missä vaan. Ja onhan se toki hieno juttu, että voi lukaista uutiset padilta vaikka mökkilaiturilla. Silti huomaan, että välillä koen ristiriitaisia fiiliksiä tietoteknistä kehitystä kohtaan.

Talvella yksi tuttu pohdiskeli facebookin merkitystä yhteydenpitovälineenä ja samoja mietintöjä olen pyöritellyt itsekin. Facebook on toimiva kanava kauempana, esim. ulkomailla asuviin ystäviin ja toki sen kautta on kiva seurailla ihmisten kuulumisia muuten vain. Mutta se ei korvaa kasvokkain näkemistä tai jutustelua puhelimessa. Ihmisten kanssa kasvokkain jutellessa näen ilmeet ja eleet ja kuulen eri äänensävyt. Myös puhelimessa jutellessa iloisen ihmisen hymyn voi tuntea.

Kriittisyyteni ei kuitenkaan nyt koske pelkkää facebookia, vaan ylipäätänsä verkkoteknologioiden mahdollistamaan maailmaan hautautumista. Ennen nykyaikaista kehitystä ja kaikenlaisia hienoja vimpaimia putosi lehti luukusta ja siitä luettiin uutiset. Seuraava päivitys maailman tapahtumista katsottiin iltauutisista. Kuten jo aiemmin sanoin, niin onhan se hyvä että uutisia voi nyt seurata missä ja milloin vain, puhumattakaan tavoitettavuudesta. Mutta kolikon kääntöpuolena; joskus uuvuttaa kun tulee tunne, että pitäisi olla tietoinen kaikesta AIVAN JOKA HETKI ja myös olla saatavilla. Ihmiset tuntuvat olevan myös niin syvälle keskittyneitä kaikenlaiseen tietojen selailuun ja sosiaalisessa mediassa puuhasteluun, että unohdetaan ne samassa seurassa olevat ihmiset, jotka ovat siinä aivan vieressä, tässä hetkessä, todellisessa maailmassa. Toisen kanssa lounastellessa puhelimen näpyttely on jo loukkaavaa ja vastoin hyviä käytöstapoja. Eihän kukaan halua jutustella henkilön kanssa, joka kommentoi takaisin katse puhelimen näytössä. 

Varmasti olen itsekin sortunut katsomaan ja kommentoimaan puhelimen kautta jotakin asiaa seurassa ollessa. Mutta henkilökohtaisesti; nyt pyrin kiinnittämään asiaan huomiota ja pyrkimään pois pahasta tavasta. Mielestäni teknologiseen kehitykseen ja tietoon sopii sama sanonta kuin tuleen: hyvä renki mutta huono isäntä. Jatkuva surffailu myös estää asioiden näkemisen ja tuntemisen, läsnäolon, nykyhetkessä.

Pieni irtiotto merellä risteillen. Kaunis saaristomaisema, auringon säteet, pieniä purjeveneitä aalloilla keinumassa, pumpulipilvien muodostamia hahmoja sinisellä taivaalla... hetkessä elämistä, tässä ja nyt.

Hymyä ja positiivisia ajatuksia

Nyt se kesä ja ennen kaikkea aurinko löysivät vihdoin tiensä Suomen kamaralle ja täällä Aurajoen rannalla ovat ihmisten suut kääntyneet hymyyn. On se jännä, miten tuo aurinko tuntuu vaikuttavan meihin pohjoisen asukkeihin. Salillakin muuten niin yrmyn oloiset ihmiset innostuvat tervehtimään ja joku saattaa jopa sanoa sanasen pari muutakin. Itseäni suhteellisen positiivisena persoonana pitämääni henkilöä tämä toki ilahduttaa, koska iloisella mielellä oleva ympäristö ruokkii omiakin fiiliksiä lisää.

Kerroinkin taannoin olleeni reissussa ja siellä minua ilahdutti nimenomaan juuri ympäristö, mikä suorastaan säteili plus-merkkistä energiaa: ystävällisiä ihmisiä, hymyä ja naurua. Tuskin on ketään joka jaksaisi iloita 365 päivää vuodessa, mutta miksi tuntuu että niin omien kokemusten kuin muidenkin kertoman mukaan muualla ihmiset ovat tai ainakin näyttävät olevan enemmän positiivisempia. En tarkoita, että vaikka joku asia harmittaisi niin siitä ei ikinä saisi mainita. Mutta auttaako se minua tai sinua, jos asian annetaan pilata koko päivä, viikko tai kuukausi? Viimeksi kirjoittelin itseäni kohdanneesta hankalasta vaiheesta ja fiilisten vuoristoradasta. Ei haasteiden vyyhdistä kaikki asiat vielä selvinneet ole, mutta kun sitä uskaltaa raottaa verhoa ulospäin ja katsella ympärilleen hieman kauaskantoisemmalla katseella niin sieltähän näkyy vaikka mitä kivaa ja mielenkiintoista. Joskus myös sen niin kutsutun ongelman voi sysätä hetkeksi sivummalle ja keskittyä suuntaamaan huomion muualle. Tämä pieni kupru ei välttämättä sinä aikana katoa, mutta pieni etäisyyden otto voi antaa uudenlaista näkövinkkeliä asiaan. Se on myös aikaisemmin omista epäilyksistä huolimatta todettu ja kokemuksin havaittu, että kun löytää yhden asian mistä iloita, niin kohta on jo seuraava nurkan takana.

Sain talvella hyvältä tutulta idean ryhtyä pitämään positiivisuuspurkkia. Juu, kuulostaa varmaan jonkun mielestä hassulta ja hölmöltä :) Itse otin tavoitteeksi kirjata pienille paperinpalasille 3 päivän myönteistä asiaa. Mainitut asiat voivat olla tapahtumia, fiiliksiä, saatuja tai tehtyjä juttuja, käytännössä mitä vaan mistä on tullut mukava mieli. Ja huomaamatta tuli päiviä kun pienen pieniä lappusia olisi voinut kirjailla vaikka kuinka paljon. Purkin täyttyessä voi huomata, miten monta asiaa omassa elämässä on, mistä voi olla kiitollinen. Purkin täytössä on ollut nyt taukoa, mutta ajattelin taasen palata raapustelemaan päivän positiivisia. Vaikuttaa kummasti muuten myös fiiliksiin nukkumaan mennessä, kun päällimmäisenä on ajatukset kivoista jutuista :) 

Vaikka kesäkuisella Suomenlinnan retkellä ei aurinko paistellutkaan, vaan ihmisjoukon yllätti kunnon ukkoskuuro, piti mukavaa mieltä yllä lämmin kaakao kermavaahdolla nautittuna pienen kahvilan terassilla. Huomaa ihanainen muki - Love :)