Pala palalta ehjempi minä

Uimastadionilla korviini osui kahden nuoren tyttölapsen keskustelu ulkonäköasioista. Siinä käytiin läpi tukkajuttuja ja huulikiilteitä, mutta se mikä sai minut säpsähtämään, oli kommentti siitä, kuinka reisille pitäisi tehdä jotakin etteivät ne olisi niin leveät... Tarkennuksena, että kyseessä oli todellakin kaksi erittäin nuorta normaalipainoista kaunista tyttöä. Raaka, raaka maailma.

Keskustelu sai minut palaamaan ajassa taaksepäin, aikaan vuosia sitten kun olin ala-asteikäinen. Seuraava informaatio saattaa tulla yllätyksenä joillekin tuttavapiirissäni, koska näistä asioista en ole suuremmalle yleisölle aiemmin huudellut. Mutta siis, olin tuolloin aina luokan lyhin ja varsinainen laiheliini. Terveystarkastuksista kehittyi inhokki mm. syystä että kaiken syynäämisen jälkeen sain lähetteen laboratoriokokeisiin, tämä siis toistuvasti ja lääkärin palautteena normaali nuori ja TERVE kasvava lapsi. Mahtoi muuten omasta äidistäni olla mukavaa istua kuuntelemassa terveydenhoitajan ainaista kritiikkiä... Yläasteella laihuus tuntui tarttuvan muutaman luokkatoverin silmiin, jolloin sain nauttia mitä ihanimmasta kutsumanimestä: lauta. Kun pakettiin lisätään punaiset hiukset ja pisamat ja silloin ujona tyttönä punastelu, tuli listaan lisää nimiä; punapää, paloauto... Sanonta kuuluu, että rakkaalla lapsella monta nimeä, mutta eipä silloinen lista imartelevalta tuntunut. Nimittelystä huolimatta ei kouluun tai tunneille jäänyt menemättä. Vaikka rehellisyyden nimissä kiljuin mielessäni riemusta, kun joskus tunti, missä pahimmat nimittelijät olivat jäi pitämättä. Onneksi elämääni kuului ystäviä, joiden seurassa viihdyin ja ennen kaikkea tunsin itseni tervetulleeksi sekä harrastus hevosten ja ratsastuksen maailmassa, missä minut otettiin myös hyvin vastaan.

Ikävät kommentit jättivät jälkensä yllättävän pitkäksi ajaksi. Kun lähdin opiskelemaan yliopistoon ja uudet ihmiset tekivät tuttavuutta, oli ensimmäinen reaktioni epäluuloisuus. Miksi joku muka haluaisi tutustua minuun. Kun sain kehuja, mietin, että mikäköhän senkin kommentin takana piili. Pikkuhiljaa opin kuitenkin luottamaan ihmisiin. Mutta mikä tärkeintä, tuntui että sain oman itseni takaisin juuri sellaisena kuin sen pitikin olla. Pienikokoinen, päättäväinen ja sisukas nuoren naisen alku, joka alkoi uskoa itseensä ja jutusteli ujostelematta ja hymyillen myös niiden ei tuttujen ihmisten kanssa. Uuden elämän alku niin oman itseni rakastamana kuin muidenkin hyväksymänä.

Sain vähän yli pari vuotta sitten pienessä elämän kriisissä painiskellessa ystävältäni vinkin lukaista yksi kirja; Rhonda Byrnen kirjoittama The Secret. Tämä kirja innoitti minut matkalle kohti parempaa minää ja itseni opiskelua ja kehittämistä. Kirjassa mainittua itsensä hyväksymistä tein jo yliopistoaikoina, mutta nykyään pyrin tekemään sitä tietoisemmin ja palauttamaan itseni kyseiseen moodiin, jos jostakin syystä meinaan lipsahtaa sivuraiteelle. Vaikka kirjassa kehotetaan ensin hyväksymään itse itsensä, ennen kuin voi vaatia sitä muilta, ei se kuitenkaan tarkoita, että kaikki ulkopuolelta tuleva ikävä pitää hyväksyä. Jos asiaa ei omalla ihanaisella minällä saa muutettua, on parasta jatkaa matkaa. Omiin nimittelijöihin en ole muuten uhrannut enää ajatustakaan, tai korjataan, ikäviä ajatuksia ja jos heitä sattuisi vastaan kävelemään, ei kyseinen asia aiheuta sen suurempia muljahduksia vatsanpohjassa.

Vaikka itsensä hyväksyminen ja arvostaminen ja tätä kautta itseluottamus lähtee meistä jokaisesta sieltä ihan omasta itsestä, haluaisin kuitenkin muistuttaa kaikkia, että joskus kannattaa miettiä, millaisia asioita toiselle ihmiselle sanoo oli kyseessä sitten ystävä tai työkaveri tai ihan tuiki tuntematon. Ikävät sanat voivat jättää jäljen, jonka pyyhkiminen voi kestää kauan. Toisen ihmisen sanoilla voi olla yllättävän suuri voima, niin negatiivisessa mutta myös onneksi positiivisessa merkityksessä.

Sinä olet täydellinen juuri sellaisena kuin sinä olet!