Epäonnistumisen kautta oivalluksiin

Tiedättehän sen tunteen, kun olet panostanut, satsannut, tehnyt todella kaikkesi asian eteen?  Kyseessä voi olla tentti, uuden asunnon tarjouksen läpimeno, urheilukilpailu, uuden työn hankinta, reissu.... ja sitten KRÄSH! Homma vaan menee pieleen ja mielen valtaa suunnaton pettymys. Se harmituksen tunne syöksyy kehon jokaiseen soluun ja tunkeutuu sielun sopukoihin ja saa olon kiukkuiseksi, turhautuneeksi ja surulliseksi. Tekee mieli kirkua, parkua ja lopulta kaivautua sohvan nurkkaan peiton alle piiloon pahaa maailmaa.

Pitkästä pitkästä aikaa tämä ei-toivottu vieras päätti ilmoittaa olemassaolostaan. Kyseessä ei siis ollut pieni mutka matkassa vaan kunnon törmäys seinään ja seurauksena suuri epäonnistumisen tunne sai aikaan koko tunnekirjon läpikäymisen ja lopulta tuntemaan itseni valtavan pieneksi ja uupuneeksi. Asia oli siis suoraan sanottuna elämää suurempi ja maailman kaatava... tai siltä se ainakin sillä hetkellä tuntui.

Olen jo oppinut, että väkisin pakottamalla ei mitään saa aikaiseksi. Ei edes mielen kääntämistä positiiviseksi. Siispä annoin itselleni luvan vuodattaa kyyneliä ja piehtaroida kaikessa kurjuudessa ja surkeudessa. Ympäröivällä maailmalla tuntuu vaan olevan jännä tapa puuttua asioihin. Se keskeyttää säälimishetken koputtamalla vaivihkaa olkapäälle ja muistuttelee illan tankotanssitunnista.. joka muuten sai ajatukset tunnin ajaksi täysin muualle. Se näyttäytyy hymyilevinä kasvoina kassan takana ja toivottaa mukavaa iltaa. Se ilmestyy kotiovella vastaan tulvivana vastavalmistetun ruoan tuoksuna ja huomaat tarvitsevasikin hieman energiaa. Se muistuttaa puhelimen pirinänä ja kyselee kuulumisia ja vajaan tunnin keskustelun päätteeksi huomaat pientä hymyn pilkettä silmäkulmassa. Illan päätteeksi se vielä ottaa kainaloon ja silittää ja kertoo, ettet ole yksin.

Mieli ei tietenkään muutu hetkessä niin vain sormia napsauttamalla ja päättämällä, että kaikki onkin tästä vaan tosi fantsua ja hiphei hurraa ja superia. Eikä sen tarvitsekaan mennä niin. Pienten asioiden huomaaminen tuntuu kuitenkin keräävän lisää niitä pieniä asioita. Juuri niitä kivoja ja ihania juttuja. Sitä vaan jaksaa ihmetellä, että kun mieltä saa edes hieman iloisemmalle taajuudelle, niin se harmaa ei näytä vaan tylsältä harmaalta massalta vaan joukossa alkaa näkyä sävyjä ja jo ripaus väriäkin.

Vaikka omassa pienessä maailmassa onkin yksi epäselvä palanen ja tuntuu, että olen taas polun alussa, on alkava matka mahdollisuuksia täynnä. Pitää vain uskoa, että koska tähänkin asti ovat asiat loksahdelleet paikoilleen, niin näin tulee käymään jatkossakin. Siihen asti pitää heittäytyä nauttimaan reissusta ja poimimaan niitä mieltä energisoivia juttuja :)

Niin, ja mitä tulee siihen maailman kaatumiseen... Ei se Asterixista tuttu Gallialaisten suuri pelko taivaan putoamisesta niskaan käynyt toteen :) Sitä (jopa tahtomattaan) taasen ymmärsi ne monet elämässä ei lähes melkein, vaan täysin mallillaan olevat asiat. Juuri nyt mieltä muuten kutittelee äsken jouluksi varatut liput, koska se tarkoittaa reissua vanhempien, hyvän ystävän ja kummitytön luokse :)

Toivoa, lohtua, uskallusta, rohkeutta... Ja ehkä ripaus niitä vaaleanpunaisia unelmia :)