Nettiaddiktion yllättämä

Kyllä! Minä. Tunnustan. Havahduin siihen, että ensimmäisenä aamulla, kun unihiekatkaan eivät ole vielä karisseet, katson puhelimesta e-mailit. Ja vastoin kaikkien viisaiden neuvoja ja ohjeita, tämä tyttö se vielä pään kallistettua tyynylle, ottaa esille tabletin ja vilkaisee LinkedIn-verkoston viimeisimmät kuulumiset ja lukaisee pari kiinnostavaa artikkelia. Ei näin! Kyseinen riesa onnistui hiipimään salakavalasti takavasemmalta ja iskemään kimppuun täysin odottamatta. Ja erittäin kiusallisen tästä maanvaivasta tekee se, että minä olen itse se, joka kritisoin muita kaikenlaisten ruutujen tuijottelusta ja jatkuvasta vilkuilusta.

Tuo viheliäinen netti on hyvä renki, mutta huono isäntä. Töissä kaikenlainen surffailu on välttämätöntä, jotta työt tulee hoidettua. Ja kun elämäntilanteeseen kuuluu juurikin nyt vahvasti uusien haasteiden metsästys, niin ruudulta pois pysyminen on iltaisin enemmän kuin harvinaisuus. Ja kaiken tämän niin sanotun pakollisen lisäksi tietysti sitten pitää hoitaa sosiaalista elämää Facebookissa ja lukea parit lehdet, verkossa tietenkin, kuinkas muuten! Kermana kakun päällä; kun kaikki illan touhut ovat vieneet sen ajan, jolloin olisi tullut se ainoa järkevä tv-sarja, ei hätä ole tämän näköinen. Ohjelman voi näppärästi katsella vaikkapa tabletilta illan myöhäisinä tunteina.

Lähes kateellisena ja myös huonoa omaatuntoa potien kuuntelin kollegani jutustelua, että kuinka onkaan piristävää ja rauhoittavaa unohtaa niin koneet kuin puhelimet viikonloppuna ja keskittyä aivan muuhun. Niin, siihen elämiseen. Muistan, kun itsellänikin oli kausi, kun pistin kaikenlaiset laitteet pois kello 22.00 ja nyt kun tarkemmin muistelee, niin kieltämättä olo oli levollisempi ja rauhoittuneempi vaikkapa juuri nukkumaan mennessä. Tällä hetkellä tuntuu, että omaa elämää kuvaa yksi sana. Ja se on kissankokoisin kirjaimin KIIRE. Ikinä en ole kuulunut sohvaperunoiden porukkaan, vaan saan virtaa kaikenlaisesta puuhastelusta. Nyt uskonkin, että jatkuva kiireen tunne johtuu tuosta jatkuvassa tietovirran mukana elämisestä ja sen mukana toimimisesta. Vaikka yksi osa minusta tietääkin, että vaikka jättäisin verkostojen kuulumisten, uutisten yms. katsomisen päiväksi tai jopa pariksi, niin mitään katastrofaalista ei tapahdu. Mutta mutta, sitten se addiktio-ilkimys kuiskuttelee, että jos nyt tämän kerran ja ihan vaan hetki….

Teksti on Jenny Belitz-Henrikssonin kirjasta Sisäinen timantti – 356 ajatusta parempaan arkeen

Siispä pitänee palauttaa taas itsensä ruotuun ja aloittaa vieroittautuminen. Viikonlopuksi minua ei varmasti heti laitteista irti saa, mutta päivä kerrallansa pitää pistää stoppi ainakin arki-iltaisin ruudun tuijottelulle.

 Ehkäpä nyt viikonloppuna suuntaan askeleet Aurajoelle, haen jäätelökioskilta pehmiksen ja istahdan katselemaan katuvilinää tuolle pirteän keltaiselle penkille :)

Oman elämän supermalli

On tuo valokuvaaminen vaan jännä juttu. Varsinkin valokuvattavana oleminen. Onnistunut kuva on aina kiva, mutta mutta…kun sattuu olemaan tällainen kamerakammoinen. Minulla taitaa olla primitiivisten kansojen keskuudessa vallinnut pelko siitä, että valokuvaaja vangitsee sielun ja vie sen mukanaan :) Joka tapauksessa kuvissa oleminen on tuntunut jollakin lailla teennäiseltä ja epäluonnolliselta, joten yritä nyt sitten niissä olosuhteissa saada onnistunut tai edes kelvollinen kuva.

Ystävästä idean saaneena ja samaisen ystävän rohkaisemana vietin yhdestä helmikuisesta iltapäivästä hetkosen valokuvauksen ihmeellisessä maailmassa ja nimenomaan kuvattavana. Ennen kuvauksia olin jännittynyt, mutta samalla kertaa hassulla tapaa innostunut. Olin saanut kotiin ohjeistusta ja ideoita meikkauksen ja hiustenlaiton osalta. Joten laittautuneena, mutta varsin naturellina-ellinä odottelin studion eteisessä mitä tuleman pitää. Valokuvaaja, Korinna, otti minut iloisena vastaan ja jutusteli heti niitä näitä, todennäköisesti yrityksenä saada minut hengittämään normaalisti ja rentoutumaan. Studio oli muuten varsin kivannäköinen; ihana suuri punatiilinen seinä valkoisine isoine ikkunan karmineen ja leveine ikkunalautoineen.

Kun Korinna oli saanut kuvausrekvisiitat laitettua, oli minun aika astua parrasvaloihin…niin ja kuvattavaksi. Taustalla soi rauhallinen musiikki ja Korinna ohjeisti; ”suorista selkää”, ”katso sivulle”, ”taivuta jalkaa hieman enemmän” ja ”nosta varpaita näkyviin”… Sitä kyllä nopeasti alkoi ymmärtää, että erilaisissa lehdissä olevat rennon näköiset kuvat eivät ole välttämättä kuvaustilanteelta niin rentoja. Tarkoitan siis sitä, että kun näkee kauniin naisen nojaamassa leukaa käsiin, niin todellisuudessa niihin käsiin ei nojata vaan vartaloa jännitetään vastaan sen verran että se leuka vaan kevyesti koskettaa käsiä.

Iltapäivä oli ihan älyttömän hauska. Välillä alkoi naurattaa kaikenlaisen keikistelyn lomassa, mutta se vaan rentoutti tunnelmaa. Korinnalla oli ihana tapa ottaa tilanne haltuun; ohjeistaa, ideoida ja saada jännitystä poistettua. Lopussa sitä ei enää hymyillyt kasvot jännityksestä kipeinä ja miettinyt että onko se toinen silmä yhtä auki tai vallattoman hiussuortuvan karkaamista. Kuvaussessioon mahtui ladymäisyyttä ja hulluttelua. Kuvattavana oloa ei siis tarvinnut ottaa haudanvakavasti.

Meillä ihmisillä, tai ainakin naisilla tuntuu olevan kovaa itsekriittisyyttä. Milloin silmät saisivat olla suuremmat, hiukset kiharammat tai ainakin hieman kireämpi saisi olla yhdestä jos sun toisesta paikasta. Ja itsekin myönnän silloin tällöin sortuneeni kriittiseen itsetutkiskeluun ulkonäön suhteen. Kuvauspäivä toimi hyvin matkana omaan itseen tutustumisessa. Sain rohkeutta uskaltaa heittäytyä hieman enemmän ja ennen kaikkea se palautti minut olemaan inhimillinen, minua itseäni kohtaan. Katsomaan niiden virheiden sijaan kohtia, joihin olin tyytyväinen. Kuvat saatuani olin hämmentyneen iloinen ja tyytyväinen. Kuinka joku saikaan otettua niin monta kaunista otosta ja se hymy, joka leikki suupielillä näkyi myös loisteena silmissä :)

Korinna Saarinen Photography

Korinna Saarinen Photography

Elämän pieniä iloja :)

Voi pojat! Viimeiset viisi viikkoa on tätä naista riepoteltu sinne sun tänne ja väsymystilat, univaikeudet sekä taistelu erinäköisten tehtävien asioiden ja vuorokauden riittämättömien tuntien sekamelskassa on ollut sitä jokapäiväistä ei niin herkkua. Ja kun soppaan lisätään ärtyneen suoliston oireyhtymän ilmoittelu olemassaolostaan, niin se ilo on välillä kääntynyt tuskan irvistykseen ja kyyneliin.

Tällä ajanjaksolla taisi kuitenkin olla tarkoitus toimia elämän oppituntina ja muistuttaa nauttimaan elämästä nyt. Ei sitten, kun kiireinen työpäivä tai viikko on ohi. Tai sitten kun pyykit on pesty ja ne on viikattu kaappiin. Tai sitten kun tärkeä vastaus yhteen asiaan tai tilanteen parannus toiseen asiaan on tullut. Blogin kirjoittelukin siirtyi ja siirtyi syystä, että sitä odotti jotakin suurta ja mullistavaa tapahtuvaksi. Jotain mikä olisi syy pysähtyä ja niin, nauttia. Hymyillä. Iloita oikein isosti. Vaikka tosiasiassa niitä hymyn aiheita ja pieniä kivoja juttuja mahtui joka päivälle. Tuollaiset asiat vaan jäivät huomaamatta, kun sitä vauhdilla tohotti eteenpäin suomatta pientä silmäystä tai ajatusta ympärilleen ja odotti, odotti, odotti….

Tällä viikolla yhtenä iltana väsymyksen ollessa jäätävä, tarkoitan että tuntui siltä, että pää voisi pudota paikoiltaan, tuntui suloiselta kömpiä vuoteeseen lämpöisen peiton ja tyynyjen hellään huomaan. Silloin huomasin, miten mukavaa oli vaan olla ja fiilistellä sitä tekemättömyyden tunnetta ennen nukahtamista.

Toisena päivänä taas kävellessäni tankotanssitunnille mielen askarrellessa niiden, no minkäpä muiden kuin tehtävälistan lukemattomien asioiden ja huolen tuntemuksia aiheuttaneiden juttujen kimpussa, sain kokea ilahduttavan yllätyksen. Tunti sujui kuin tanssi vain :) Erilaisten pyörähdysten tekninen osuus aukeni kuin yllättäen ja vartalo totteli selvästi paremmin.

Ja eilen treenien jälkeen oli aivan taivaallisen mahtavaa huomata, että vatsaa ei kiristä eikä purista ja etovan olon tilalla on NÄLKÄ! Kookosöljyssä paistetut banaanit vaahterasiirapin ja marjojen kanssa tekivät hyvin kauppansa.

Tiedän jo nyt, että kiire tuskin ihan tästä näin vaan hellittää ja epäselviä, vastausta vailla olevia asioita mahtuu elämän yhteen, jos sun toiseen osa-alueeseen. Yritän kuitenkin taas palauttaa itseni nauttimaan ja elämään hetkessä, vaikka kaikki ei olekaan valmista. Jollei osaa arvostaa elämän pieniä iloiseksi tekeviä asioita, ei kyllä saa suurempaa iloa niistä isommistakaan jutuista. Ja kun sieltä jostakin takavasemmalta pompsahtaakin sitten jotakin vallan mahtavaa, niin sitähän repeää täysin liitoksistaan :)

Viikonlopun alku voisi olla hyvä startti opetella fiilistelemään omaa ainutlaatuista elämää. Viikonloppuna asioilla on tapana pysähtyä, joten vastauksien etsinnässä ja odottelussa voi pitää pientä paussia. Nauti ihanasta aamiaisesta kaikilla aisteilla ja ulkona liikkuessa tunne raikkaan ilman niin kehoa kuin mieltä virkistävä vaikutus. 

Elämäni tärkein ihminen olen minä itse

Kahvilan viereisessä pöydässä istuu nainen, jolla on mitä ihanimmat pitkät kiiltävät hiukset ja kauniit kasvot. Joku taas kertoo toiselle uudesta juuri ostetusta asunnosta ja mahtavasta uudesta työstä. Ja yksi taas on laittanut facebookiin kuvan auringosta ja meren tyrskyistä Balilla. 
Viime vuoden loppua kaihertaneet ja tällekin vuodelle seuranneet stressi ja nukkumattomat yöt aiheuttivat liikunnan määrän radikaalin putoamisen ja huonovointisuuden. Mielen taistellessa tuulessa ja vasta-aallokossa, sitä väkisin ajoittain mietti, että miksi minulla ei ole sellaista tai tällaista asiaa. Voihan kateuden kateus! 

Jenny Belitz-Henriksson kirjoitti Sisäinen voima - 365 ajatusta parempaan arkeen sivuilla: "Vaikka ystävän tai kollegan arki vaikuttaa olevan kuin kiiltokuvasta, et voi milloinkaan tietää kaikkea toisen elämästä. Tiedät sen, minkä näet ja mikä sinulle kerrotaan." Näinhän se on. Ja näin olIen kadehtiminenkaan ei ole vaivan arvoista vaan itseasiassa täydellinen energiasyöppö. Itse luovuin jo muutama vuosi sitten negatiivisten asioiden raportoimisesta facebook-sivuillani ja muutenkin niiden huutelusta suurempaan ääneen. Toki ystävieni kanssa niistä juttelen, kun tunnen, että tarvitsen tukea ja lohduttavaa olkapäätä. Vaikka omat päivitykseni ovat positiivisia, ei se tarkoita että kaikki olisi koko ajan yhtä vaaleanpunaista hattaraa. Kivojen asioiden kertomisella, oli se sitten reissuotos tai se uusi materialistinen ihanuus, ei ole tarkoitus herättää kateutta tai antaa kuvaa täydellisestä elämästä, vaan toivon, että saan jollekin hymyn kasvoille hauskalla kuvalla, ehkäpä motivaatiota johonkin asiaan tai herätettyä idean niistä pienistäkin iloista kynttilöineen ja villasukkineen, joista omassa elämässäni osaan nykyään myös nauttia.

Loppuvuosi tapahtumineen ja fiiliksineen sai minut kuitenkin heräämään, että minun tulisi alkaa huomioida täysin puhtaasti ja itsekkäästi myös itseäni, minua. Siispä pitkästä aikaa varailin aikaa kauneushoitolaan aromaterapeuttiseen hierontaan. Kävin hoidattamassa jumiutunutta kroppaa jäsenkorjaajalla, vaikka hinta kieltämättä ensin vähän kirpaisikin. Olin onnekas ja sain lomailla tammikuussa Dubaissa ja nauttia auringosta ja meren suolaisista tyrskyistä, luksus palvelusta ja shoppailla sydämeni kyllyydestä. Vaikka huomioiminen alkoi pintapuolisilla asioilla ja materialla, jotka eivät ole tie ikuiseen onneen, nautin niistä suunnattomasti ja ne olivat kyllä mannaa. Ja hyvä alku. Tiedätkö sen hetken, kun fiilis on taivaissa ja sillä sekunnilla pongahtaa mieleen ajatus, että tämä on liian hyvää ja olenko tämän kaiken arvoinen? Itseni tutkiskelun kautta olen alkanut pikkuhiljaa oivaltamaan, että olen ansainnut niin edellämainitut ihanuudet ja minulla on oikeus saada kaikki muukin hyvä mitä toivelistalla on. 

Sain joululahjaksi kirjan; Sisäinen timantti - 365 ajatusta parempaan arkeen. Sieltä tarttui silmään seuraavat sanat: "Ei ole väärin keskittyä itseen ja omiin unelmiin. Kun sinä voit hyvin, ihmiset ympärilläsi voivat hyvin." Miten viisaasti kirjoitettu! Maalaisjärjellä tämä olisi pitänyt itsekin tajuta ja muistaa, mutta hyvä että nipistys käsivarresta tapahtui näinkin. 
Ehkäpä siis loppuvuoden harmituksilla ja sillä kiusallisella kateudellakin oli suurempi tarkoitus; herättää minut oivaltamaan jotain suurempaa. Ja mikä voisi olla tärkeämpää, kuin alkaa kohdella oman elämän tärkeintä ihmistä, omaa itseä, paremmin. Pitää huolta, hemmotella, kiittää ja kehua.

Tästä on hyvä palauttaa askeleet kohti omia tavoitteita, toiveita ja unelmia. Lähtien liikkeelle vaikka siitä yöunesta ja liikunnasta :) Tämän tytön ilta on nyt varattu laatuaikaan ihan vaan minulle; äidin kutomat villasukat jalkaan, kuppi lämmintä kaakaota ja Netflixin sarjaihanuudet :)