Oman elämän supermalli

On tuo valokuvaaminen vaan jännä juttu. Varsinkin valokuvattavana oleminen. Onnistunut kuva on aina kiva, mutta mutta…kun sattuu olemaan tällainen kamerakammoinen. Minulla taitaa olla primitiivisten kansojen keskuudessa vallinnut pelko siitä, että valokuvaaja vangitsee sielun ja vie sen mukanaan :) Joka tapauksessa kuvissa oleminen on tuntunut jollakin lailla teennäiseltä ja epäluonnolliselta, joten yritä nyt sitten niissä olosuhteissa saada onnistunut tai edes kelvollinen kuva.

Ystävästä idean saaneena ja samaisen ystävän rohkaisemana vietin yhdestä helmikuisesta iltapäivästä hetkosen valokuvauksen ihmeellisessä maailmassa ja nimenomaan kuvattavana. Ennen kuvauksia olin jännittynyt, mutta samalla kertaa hassulla tapaa innostunut. Olin saanut kotiin ohjeistusta ja ideoita meikkauksen ja hiustenlaiton osalta. Joten laittautuneena, mutta varsin naturellina-ellinä odottelin studion eteisessä mitä tuleman pitää. Valokuvaaja, Korinna, otti minut iloisena vastaan ja jutusteli heti niitä näitä, todennäköisesti yrityksenä saada minut hengittämään normaalisti ja rentoutumaan. Studio oli muuten varsin kivannäköinen; ihana suuri punatiilinen seinä valkoisine isoine ikkunan karmineen ja leveine ikkunalautoineen.

Kun Korinna oli saanut kuvausrekvisiitat laitettua, oli minun aika astua parrasvaloihin…niin ja kuvattavaksi. Taustalla soi rauhallinen musiikki ja Korinna ohjeisti; ”suorista selkää”, ”katso sivulle”, ”taivuta jalkaa hieman enemmän” ja ”nosta varpaita näkyviin”… Sitä kyllä nopeasti alkoi ymmärtää, että erilaisissa lehdissä olevat rennon näköiset kuvat eivät ole välttämättä kuvaustilanteelta niin rentoja. Tarkoitan siis sitä, että kun näkee kauniin naisen nojaamassa leukaa käsiin, niin todellisuudessa niihin käsiin ei nojata vaan vartaloa jännitetään vastaan sen verran että se leuka vaan kevyesti koskettaa käsiä.

Iltapäivä oli ihan älyttömän hauska. Välillä alkoi naurattaa kaikenlaisen keikistelyn lomassa, mutta se vaan rentoutti tunnelmaa. Korinnalla oli ihana tapa ottaa tilanne haltuun; ohjeistaa, ideoida ja saada jännitystä poistettua. Lopussa sitä ei enää hymyillyt kasvot jännityksestä kipeinä ja miettinyt että onko se toinen silmä yhtä auki tai vallattoman hiussuortuvan karkaamista. Kuvaussessioon mahtui ladymäisyyttä ja hulluttelua. Kuvattavana oloa ei siis tarvinnut ottaa haudanvakavasti.

Meillä ihmisillä, tai ainakin naisilla tuntuu olevan kovaa itsekriittisyyttä. Milloin silmät saisivat olla suuremmat, hiukset kiharammat tai ainakin hieman kireämpi saisi olla yhdestä jos sun toisesta paikasta. Ja itsekin myönnän silloin tällöin sortuneeni kriittiseen itsetutkiskeluun ulkonäön suhteen. Kuvauspäivä toimi hyvin matkana omaan itseen tutustumisessa. Sain rohkeutta uskaltaa heittäytyä hieman enemmän ja ennen kaikkea se palautti minut olemaan inhimillinen, minua itseäni kohtaan. Katsomaan niiden virheiden sijaan kohtia, joihin olin tyytyväinen. Kuvat saatuani olin hämmentyneen iloinen ja tyytyväinen. Kuinka joku saikaan otettua niin monta kaunista otosta ja se hymy, joka leikki suupielillä näkyi myös loisteena silmissä :)

Korinna Saarinen Photography

Korinna Saarinen Photography

Elämän pieniä iloja :)

Voi pojat! Viimeiset viisi viikkoa on tätä naista riepoteltu sinne sun tänne ja väsymystilat, univaikeudet sekä taistelu erinäköisten tehtävien asioiden ja vuorokauden riittämättömien tuntien sekamelskassa on ollut sitä jokapäiväistä ei niin herkkua. Ja kun soppaan lisätään ärtyneen suoliston oireyhtymän ilmoittelu olemassaolostaan, niin se ilo on välillä kääntynyt tuskan irvistykseen ja kyyneliin.

Tällä ajanjaksolla taisi kuitenkin olla tarkoitus toimia elämän oppituntina ja muistuttaa nauttimaan elämästä nyt. Ei sitten, kun kiireinen työpäivä tai viikko on ohi. Tai sitten kun pyykit on pesty ja ne on viikattu kaappiin. Tai sitten kun tärkeä vastaus yhteen asiaan tai tilanteen parannus toiseen asiaan on tullut. Blogin kirjoittelukin siirtyi ja siirtyi syystä, että sitä odotti jotakin suurta ja mullistavaa tapahtuvaksi. Jotain mikä olisi syy pysähtyä ja niin, nauttia. Hymyillä. Iloita oikein isosti. Vaikka tosiasiassa niitä hymyn aiheita ja pieniä kivoja juttuja mahtui joka päivälle. Tuollaiset asiat vaan jäivät huomaamatta, kun sitä vauhdilla tohotti eteenpäin suomatta pientä silmäystä tai ajatusta ympärilleen ja odotti, odotti, odotti….

Tällä viikolla yhtenä iltana väsymyksen ollessa jäätävä, tarkoitan että tuntui siltä, että pää voisi pudota paikoiltaan, tuntui suloiselta kömpiä vuoteeseen lämpöisen peiton ja tyynyjen hellään huomaan. Silloin huomasin, miten mukavaa oli vaan olla ja fiilistellä sitä tekemättömyyden tunnetta ennen nukahtamista.

Toisena päivänä taas kävellessäni tankotanssitunnille mielen askarrellessa niiden, no minkäpä muiden kuin tehtävälistan lukemattomien asioiden ja huolen tuntemuksia aiheuttaneiden juttujen kimpussa, sain kokea ilahduttavan yllätyksen. Tunti sujui kuin tanssi vain :) Erilaisten pyörähdysten tekninen osuus aukeni kuin yllättäen ja vartalo totteli selvästi paremmin.

Ja eilen treenien jälkeen oli aivan taivaallisen mahtavaa huomata, että vatsaa ei kiristä eikä purista ja etovan olon tilalla on NÄLKÄ! Kookosöljyssä paistetut banaanit vaahterasiirapin ja marjojen kanssa tekivät hyvin kauppansa.

Tiedän jo nyt, että kiire tuskin ihan tästä näin vaan hellittää ja epäselviä, vastausta vailla olevia asioita mahtuu elämän yhteen, jos sun toiseen osa-alueeseen. Yritän kuitenkin taas palauttaa itseni nauttimaan ja elämään hetkessä, vaikka kaikki ei olekaan valmista. Jollei osaa arvostaa elämän pieniä iloiseksi tekeviä asioita, ei kyllä saa suurempaa iloa niistä isommistakaan jutuista. Ja kun sieltä jostakin takavasemmalta pompsahtaakin sitten jotakin vallan mahtavaa, niin sitähän repeää täysin liitoksistaan :)

Viikonlopun alku voisi olla hyvä startti opetella fiilistelemään omaa ainutlaatuista elämää. Viikonloppuna asioilla on tapana pysähtyä, joten vastauksien etsinnässä ja odottelussa voi pitää pientä paussia. Nauti ihanasta aamiaisesta kaikilla aisteilla ja ulkona liikkuessa tunne raikkaan ilman niin kehoa kuin mieltä virkistävä vaikutus.