Nettiaddiktion yllättämä

Kyllä! Minä. Tunnustan. Havahduin siihen, että ensimmäisenä aamulla, kun unihiekatkaan eivät ole vielä karisseet, katson puhelimesta e-mailit. Ja vastoin kaikkien viisaiden neuvoja ja ohjeita, tämä tyttö se vielä pään kallistettua tyynylle, ottaa esille tabletin ja vilkaisee LinkedIn-verkoston viimeisimmät kuulumiset ja lukaisee pari kiinnostavaa artikkelia. Ei näin! Kyseinen riesa onnistui hiipimään salakavalasti takavasemmalta ja iskemään kimppuun täysin odottamatta. Ja erittäin kiusallisen tästä maanvaivasta tekee se, että minä olen itse se, joka kritisoin muita kaikenlaisten ruutujen tuijottelusta ja jatkuvasta vilkuilusta.

Tuo viheliäinen netti on hyvä renki, mutta huono isäntä. Töissä kaikenlainen surffailu on välttämätöntä, jotta työt tulee hoidettua. Ja kun elämäntilanteeseen kuuluu juurikin nyt vahvasti uusien haasteiden metsästys, niin ruudulta pois pysyminen on iltaisin enemmän kuin harvinaisuus. Ja kaiken tämän niin sanotun pakollisen lisäksi tietysti sitten pitää hoitaa sosiaalista elämää Facebookissa ja lukea parit lehdet, verkossa tietenkin, kuinkas muuten! Kermana kakun päällä; kun kaikki illan touhut ovat vieneet sen ajan, jolloin olisi tullut se ainoa järkevä tv-sarja, ei hätä ole tämän näköinen. Ohjelman voi näppärästi katsella vaikkapa tabletilta illan myöhäisinä tunteina.

Lähes kateellisena ja myös huonoa omaatuntoa potien kuuntelin kollegani jutustelua, että kuinka onkaan piristävää ja rauhoittavaa unohtaa niin koneet kuin puhelimet viikonloppuna ja keskittyä aivan muuhun. Niin, siihen elämiseen. Muistan, kun itsellänikin oli kausi, kun pistin kaikenlaiset laitteet pois kello 22.00 ja nyt kun tarkemmin muistelee, niin kieltämättä olo oli levollisempi ja rauhoittuneempi vaikkapa juuri nukkumaan mennessä. Tällä hetkellä tuntuu, että omaa elämää kuvaa yksi sana. Ja se on kissankokoisin kirjaimin KIIRE. Ikinä en ole kuulunut sohvaperunoiden porukkaan, vaan saan virtaa kaikenlaisesta puuhastelusta. Nyt uskonkin, että jatkuva kiireen tunne johtuu tuosta jatkuvassa tietovirran mukana elämisestä ja sen mukana toimimisesta. Vaikka yksi osa minusta tietääkin, että vaikka jättäisin verkostojen kuulumisten, uutisten yms. katsomisen päiväksi tai jopa pariksi, niin mitään katastrofaalista ei tapahdu. Mutta mutta, sitten se addiktio-ilkimys kuiskuttelee, että jos nyt tämän kerran ja ihan vaan hetki….

Teksti on Jenny Belitz-Henrikssonin kirjasta Sisäinen timantti – 356 ajatusta parempaan arkeen

Siispä pitänee palauttaa taas itsensä ruotuun ja aloittaa vieroittautuminen. Viikonlopuksi minua ei varmasti heti laitteista irti saa, mutta päivä kerrallansa pitää pistää stoppi ainakin arki-iltaisin ruudun tuijottelulle.

 Ehkäpä nyt viikonloppuna suuntaan askeleet Aurajoelle, haen jäätelökioskilta pehmiksen ja istahdan katselemaan katuvilinää tuolle pirteän keltaiselle penkille :)

Oman elämän supermalli

On tuo valokuvaaminen vaan jännä juttu. Varsinkin valokuvattavana oleminen. Onnistunut kuva on aina kiva, mutta mutta…kun sattuu olemaan tällainen kamerakammoinen. Minulla taitaa olla primitiivisten kansojen keskuudessa vallinnut pelko siitä, että valokuvaaja vangitsee sielun ja vie sen mukanaan :) Joka tapauksessa kuvissa oleminen on tuntunut jollakin lailla teennäiseltä ja epäluonnolliselta, joten yritä nyt sitten niissä olosuhteissa saada onnistunut tai edes kelvollinen kuva.

Ystävästä idean saaneena ja samaisen ystävän rohkaisemana vietin yhdestä helmikuisesta iltapäivästä hetkosen valokuvauksen ihmeellisessä maailmassa ja nimenomaan kuvattavana. Ennen kuvauksia olin jännittynyt, mutta samalla kertaa hassulla tapaa innostunut. Olin saanut kotiin ohjeistusta ja ideoita meikkauksen ja hiustenlaiton osalta. Joten laittautuneena, mutta varsin naturellina-ellinä odottelin studion eteisessä mitä tuleman pitää. Valokuvaaja, Korinna, otti minut iloisena vastaan ja jutusteli heti niitä näitä, todennäköisesti yrityksenä saada minut hengittämään normaalisti ja rentoutumaan. Studio oli muuten varsin kivannäköinen; ihana suuri punatiilinen seinä valkoisine isoine ikkunan karmineen ja leveine ikkunalautoineen.

Kun Korinna oli saanut kuvausrekvisiitat laitettua, oli minun aika astua parrasvaloihin…niin ja kuvattavaksi. Taustalla soi rauhallinen musiikki ja Korinna ohjeisti; ”suorista selkää”, ”katso sivulle”, ”taivuta jalkaa hieman enemmän” ja ”nosta varpaita näkyviin”… Sitä kyllä nopeasti alkoi ymmärtää, että erilaisissa lehdissä olevat rennon näköiset kuvat eivät ole välttämättä kuvaustilanteelta niin rentoja. Tarkoitan siis sitä, että kun näkee kauniin naisen nojaamassa leukaa käsiin, niin todellisuudessa niihin käsiin ei nojata vaan vartaloa jännitetään vastaan sen verran että se leuka vaan kevyesti koskettaa käsiä.

Iltapäivä oli ihan älyttömän hauska. Välillä alkoi naurattaa kaikenlaisen keikistelyn lomassa, mutta se vaan rentoutti tunnelmaa. Korinnalla oli ihana tapa ottaa tilanne haltuun; ohjeistaa, ideoida ja saada jännitystä poistettua. Lopussa sitä ei enää hymyillyt kasvot jännityksestä kipeinä ja miettinyt että onko se toinen silmä yhtä auki tai vallattoman hiussuortuvan karkaamista. Kuvaussessioon mahtui ladymäisyyttä ja hulluttelua. Kuvattavana oloa ei siis tarvinnut ottaa haudanvakavasti.

Meillä ihmisillä, tai ainakin naisilla tuntuu olevan kovaa itsekriittisyyttä. Milloin silmät saisivat olla suuremmat, hiukset kiharammat tai ainakin hieman kireämpi saisi olla yhdestä jos sun toisesta paikasta. Ja itsekin myönnän silloin tällöin sortuneeni kriittiseen itsetutkiskeluun ulkonäön suhteen. Kuvauspäivä toimi hyvin matkana omaan itseen tutustumisessa. Sain rohkeutta uskaltaa heittäytyä hieman enemmän ja ennen kaikkea se palautti minut olemaan inhimillinen, minua itseäni kohtaan. Katsomaan niiden virheiden sijaan kohtia, joihin olin tyytyväinen. Kuvat saatuani olin hämmentyneen iloinen ja tyytyväinen. Kuinka joku saikaan otettua niin monta kaunista otosta ja se hymy, joka leikki suupielillä näkyi myös loisteena silmissä :)

Korinna Saarinen Photography

Korinna Saarinen Photography

Elämän pieniä iloja :)

Voi pojat! Viimeiset viisi viikkoa on tätä naista riepoteltu sinne sun tänne ja väsymystilat, univaikeudet sekä taistelu erinäköisten tehtävien asioiden ja vuorokauden riittämättömien tuntien sekamelskassa on ollut sitä jokapäiväistä ei niin herkkua. Ja kun soppaan lisätään ärtyneen suoliston oireyhtymän ilmoittelu olemassaolostaan, niin se ilo on välillä kääntynyt tuskan irvistykseen ja kyyneliin.

Tällä ajanjaksolla taisi kuitenkin olla tarkoitus toimia elämän oppituntina ja muistuttaa nauttimaan elämästä nyt. Ei sitten, kun kiireinen työpäivä tai viikko on ohi. Tai sitten kun pyykit on pesty ja ne on viikattu kaappiin. Tai sitten kun tärkeä vastaus yhteen asiaan tai tilanteen parannus toiseen asiaan on tullut. Blogin kirjoittelukin siirtyi ja siirtyi syystä, että sitä odotti jotakin suurta ja mullistavaa tapahtuvaksi. Jotain mikä olisi syy pysähtyä ja niin, nauttia. Hymyillä. Iloita oikein isosti. Vaikka tosiasiassa niitä hymyn aiheita ja pieniä kivoja juttuja mahtui joka päivälle. Tuollaiset asiat vaan jäivät huomaamatta, kun sitä vauhdilla tohotti eteenpäin suomatta pientä silmäystä tai ajatusta ympärilleen ja odotti, odotti, odotti….

Tällä viikolla yhtenä iltana väsymyksen ollessa jäätävä, tarkoitan että tuntui siltä, että pää voisi pudota paikoiltaan, tuntui suloiselta kömpiä vuoteeseen lämpöisen peiton ja tyynyjen hellään huomaan. Silloin huomasin, miten mukavaa oli vaan olla ja fiilistellä sitä tekemättömyyden tunnetta ennen nukahtamista.

Toisena päivänä taas kävellessäni tankotanssitunnille mielen askarrellessa niiden, no minkäpä muiden kuin tehtävälistan lukemattomien asioiden ja huolen tuntemuksia aiheuttaneiden juttujen kimpussa, sain kokea ilahduttavan yllätyksen. Tunti sujui kuin tanssi vain :) Erilaisten pyörähdysten tekninen osuus aukeni kuin yllättäen ja vartalo totteli selvästi paremmin.

Ja eilen treenien jälkeen oli aivan taivaallisen mahtavaa huomata, että vatsaa ei kiristä eikä purista ja etovan olon tilalla on NÄLKÄ! Kookosöljyssä paistetut banaanit vaahterasiirapin ja marjojen kanssa tekivät hyvin kauppansa.

Tiedän jo nyt, että kiire tuskin ihan tästä näin vaan hellittää ja epäselviä, vastausta vailla olevia asioita mahtuu elämän yhteen, jos sun toiseen osa-alueeseen. Yritän kuitenkin taas palauttaa itseni nauttimaan ja elämään hetkessä, vaikka kaikki ei olekaan valmista. Jollei osaa arvostaa elämän pieniä iloiseksi tekeviä asioita, ei kyllä saa suurempaa iloa niistä isommistakaan jutuista. Ja kun sieltä jostakin takavasemmalta pompsahtaakin sitten jotakin vallan mahtavaa, niin sitähän repeää täysin liitoksistaan :)

Viikonlopun alku voisi olla hyvä startti opetella fiilistelemään omaa ainutlaatuista elämää. Viikonloppuna asioilla on tapana pysähtyä, joten vastauksien etsinnässä ja odottelussa voi pitää pientä paussia. Nauti ihanasta aamiaisesta kaikilla aisteilla ja ulkona liikkuessa tunne raikkaan ilman niin kehoa kuin mieltä virkistävä vaikutus. 

Elämäni tärkein ihminen olen minä itse

Kahvilan viereisessä pöydässä istuu nainen, jolla on mitä ihanimmat pitkät kiiltävät hiukset ja kauniit kasvot. Joku taas kertoo toiselle uudesta juuri ostetusta asunnosta ja mahtavasta uudesta työstä. Ja yksi taas on laittanut facebookiin kuvan auringosta ja meren tyrskyistä Balilla. 
Viime vuoden loppua kaihertaneet ja tällekin vuodelle seuranneet stressi ja nukkumattomat yöt aiheuttivat liikunnan määrän radikaalin putoamisen ja huonovointisuuden. Mielen taistellessa tuulessa ja vasta-aallokossa, sitä väkisin ajoittain mietti, että miksi minulla ei ole sellaista tai tällaista asiaa. Voihan kateuden kateus! 

Jenny Belitz-Henriksson kirjoitti Sisäinen voima - 365 ajatusta parempaan arkeen sivuilla: "Vaikka ystävän tai kollegan arki vaikuttaa olevan kuin kiiltokuvasta, et voi milloinkaan tietää kaikkea toisen elämästä. Tiedät sen, minkä näet ja mikä sinulle kerrotaan." Näinhän se on. Ja näin olIen kadehtiminenkaan ei ole vaivan arvoista vaan itseasiassa täydellinen energiasyöppö. Itse luovuin jo muutama vuosi sitten negatiivisten asioiden raportoimisesta facebook-sivuillani ja muutenkin niiden huutelusta suurempaan ääneen. Toki ystävieni kanssa niistä juttelen, kun tunnen, että tarvitsen tukea ja lohduttavaa olkapäätä. Vaikka omat päivitykseni ovat positiivisia, ei se tarkoita että kaikki olisi koko ajan yhtä vaaleanpunaista hattaraa. Kivojen asioiden kertomisella, oli se sitten reissuotos tai se uusi materialistinen ihanuus, ei ole tarkoitus herättää kateutta tai antaa kuvaa täydellisestä elämästä, vaan toivon, että saan jollekin hymyn kasvoille hauskalla kuvalla, ehkäpä motivaatiota johonkin asiaan tai herätettyä idean niistä pienistäkin iloista kynttilöineen ja villasukkineen, joista omassa elämässäni osaan nykyään myös nauttia.

Loppuvuosi tapahtumineen ja fiiliksineen sai minut kuitenkin heräämään, että minun tulisi alkaa huomioida täysin puhtaasti ja itsekkäästi myös itseäni, minua. Siispä pitkästä aikaa varailin aikaa kauneushoitolaan aromaterapeuttiseen hierontaan. Kävin hoidattamassa jumiutunutta kroppaa jäsenkorjaajalla, vaikka hinta kieltämättä ensin vähän kirpaisikin. Olin onnekas ja sain lomailla tammikuussa Dubaissa ja nauttia auringosta ja meren suolaisista tyrskyistä, luksus palvelusta ja shoppailla sydämeni kyllyydestä. Vaikka huomioiminen alkoi pintapuolisilla asioilla ja materialla, jotka eivät ole tie ikuiseen onneen, nautin niistä suunnattomasti ja ne olivat kyllä mannaa. Ja hyvä alku. Tiedätkö sen hetken, kun fiilis on taivaissa ja sillä sekunnilla pongahtaa mieleen ajatus, että tämä on liian hyvää ja olenko tämän kaiken arvoinen? Itseni tutkiskelun kautta olen alkanut pikkuhiljaa oivaltamaan, että olen ansainnut niin edellämainitut ihanuudet ja minulla on oikeus saada kaikki muukin hyvä mitä toivelistalla on. 

Sain joululahjaksi kirjan; Sisäinen timantti - 365 ajatusta parempaan arkeen. Sieltä tarttui silmään seuraavat sanat: "Ei ole väärin keskittyä itseen ja omiin unelmiin. Kun sinä voit hyvin, ihmiset ympärilläsi voivat hyvin." Miten viisaasti kirjoitettu! Maalaisjärjellä tämä olisi pitänyt itsekin tajuta ja muistaa, mutta hyvä että nipistys käsivarresta tapahtui näinkin. 
Ehkäpä siis loppuvuoden harmituksilla ja sillä kiusallisella kateudellakin oli suurempi tarkoitus; herättää minut oivaltamaan jotain suurempaa. Ja mikä voisi olla tärkeämpää, kuin alkaa kohdella oman elämän tärkeintä ihmistä, omaa itseä, paremmin. Pitää huolta, hemmotella, kiittää ja kehua.

Tästä on hyvä palauttaa askeleet kohti omia tavoitteita, toiveita ja unelmia. Lähtien liikkeelle vaikka siitä yöunesta ja liikunnasta :) Tämän tytön ilta on nyt varattu laatuaikaan ihan vaan minulle; äidin kutomat villasukat jalkaan, kuppi lämmintä kaakaota ja Netflixin sarjaihanuudet :) 

Kiitos vuodelle 2015 ja lämpimästi tervetuloa vuosi 2016!

Vuodenvaihteen lähestyminen saa allekirjoittaneen usein hieman mietteliääksi. Sitä tulee kelailtua menneitä tapahtumia, peilailtua hetkeä tässä ja nyt sekä pohdittua tulevaa. Mielen syövereistä putkahtelee niitä vielä toteutumattomaksi jääneitä juttuja, maaliin osuneita napakymppejä, meneillään olevia ja tulevia projekteja, tavoitteita, haaveita, toiveita ja unelmia. Mieli on ristiriitainen; sitä kokee hieman haikeutta yhden ajan loppumisesta ja samalla syvää helpotusta, koska jollakin tasolla sitä tuntee itsensä väsyneeksi vuoden ponnisteluista ja tohinoista.
Uuden tulevan vuoden kohdalla kääntyy täysin uusi puhdas sivu, jota on mahdollisuus kuvittaa ja värittää mieleiseksi ja samalla vanha painolasti tuntuu putoavan harteilta. Vaikka elämään mahtuu epäselviä juttuja, on maailma avoin ja täynnä uskomaton määrä uusia mahdollisuuksia. Jännittävää ja kivaa! :)

Perinteisesti uuteen vuoteenhan kuuluu lupausten tekeminen. Itse päätin nyt koota asioita, joista vuonna 2015 saan olla kiitollinen. 

Minulla on onni olla terve. Asia jota ei aina edes rahalla saa. Perheeseeni kuuluvat supermahtavat vanhemmat, joiden seurassa on mukava viettää aikaa lapsuuden kodissa joulun ajasta nauttien tai mökkimaisemissa Saimaan järvimaisemaa ihastellen. Elämääni rikastuttavat kallisarvoiset ystävät ja minulla on ollut ilo tutustua uusiin mukaviin ja mielenkiintoisiin tuttavuuksiin. 
Minulla koti, joka on entistä ehompi putkiremontin jäljiltä ja missä saan päästää luovuuteni valloilleen sisustusharrastuksen parissa.
Minulla on työ, jossa voin hyödyntää taitojani ja tuntea itseni tuottavaksi ja tarpeelliseksi.
Minulla on mahdollisuus matkustella; nähdä uusia maita ja ihmisiä erilaisista kulttuureista ja kokea kaikki tämä sekoituksena ääniä, tuoksuja ja makuja. 
Pystyn, voin ja saan juosta itseni hengästykseen asti lenkkipoluilla, tuntea suloisen lihaskivun rankan salitreenin jäljiltä ja elää onnistumisen elämyksiä uusien lajien parissa. 

Henkisellä puolella on kasvua tullut taas ripauksen verran lisää. Uskallan puhua asioista suoremmin. Minulla on hitusen verran enemmän rohkeutta tarttua uusiin juttuihin. Olen huomannut, että osaan aidosti iloita enemmän toisen onnistumisesta kuin ennen, kateudessa piehtaroimisen sijaan. Olen oppinut hieman jarruttamaan, välillä jopa pysähtymään ja elämään hetkeä tässä ja nyt. Ja mikä parasta; nauttimaan siitä :) Olen myös kehittänyt anteeksiannon jaloa taitoa. Jo vanhat, mutta silti jollakin lailla mieltä hiertäneet asiat ja ihmiset niiden takana saavat nyt mielen lokerikkojen siivouksen myötä väistyä tieltä, jotta vapautuu tilaa niille kivoille jutuille, mitkä ovat ehkä jopa jääneet huomaamatta.
Näin ollen toivon olevani hieman parempi tyyppi, niin tyttärenä, ystävänä, työntekijänä ja tietenkin kohtelevani itseäni myös paremmin.

Lista on ihan mieletön! Yhden asian muistaminen tuo taas yhden toisen asian lisää. Kiva puhelu ystävän kanssa, tuntemattoman ihmisen ystävällinen ele, kauniit sanat, mukavat yllätykset... Aineetonta ja aineellista. Kaikki eri tavalla arvokkaita.

Ned Washingtonin sanoittaman kappaleen ”When You Wish Upon a Star” (monille kappale tuttu joulun suosikkiohjelmasta Samu-Sirkan joulutervehdys) sanoja lainakseni aivan mahtavaa Uutta Vuotta 2016 Kaikille! :)

"When you wish upon a star
Makes no difference who you are
Anything your heart desires
Will come to you

If your heart is in your dreams
No request is too extreme
When you wish upon a star
As dreamers do"

Joulun aikaa, Joulun taikaa...

En kuulunut mielestäni niin sanottuihin jouluihmisiin vielä kolme neljä vuotta sitten. Joulu oli silloinkin ihan kiva juttu, mutta en saanut mitään erityisiä fiiliksiä kaikenlaisesta siihen kuuluvasta. Edelleenkään en lukeudu niihin, jotka aloittavat lahjahankinnat jo syyskuussa, lahjoja kun tulee muutenkin hankittua todella harvalle. Tosin lahjojen ostaminen muille on todella hauskaa ja saa vatsanpohjan kutisemaan, kun uskoo lahjan ilahduttavan saajaa :) En myöskään stressaa putipuhtoisesta kodista, ruoasta ja lähettämättömistä joulukorteista, vaikka viimeisiksi mainitut ilahduttavat niitä itse saatuani (lämpöisimmät kiitokset lähettäjille!). Miksi sitten kuitenkin nykyään pidän itseäni enemmän jouluihmisenä?

Luulen, että olen tainnut löytää itsestäni sen sisäisen lapsen. Koko joulun ajassa on jotakin taianomaista, sellaista että mitä tahansa jännittävää ja kivaa voi tapahtua, taikasauvan heilautuksesta. Ihmiset kulkevat hymy kasvoilla tai ehkäpä se olen minä, joka hymyilee ja jonka hymyyn vastataan :) Hypistelen haltioituneena Stockmannilla kauniita koristeita. Kotona on ihana sytytellä tuikkuja, kääriytyä lämpöiseen vilttiin ja nauttia glögin tuoksusta ja mausta. Joululauluista sen verran, että häpeäkseni tunnustan että suomalaisista joululauluista harva kuuluu suosikkilistalle, mutta Bing Crosbyn It's Beginning To Look Like Christmas pistää kyllä tunnelmoimaan ja hyräilemään mukana. 

Viime vuonna joulu muodostui yhdistelmästä itsekseen oloa ja ystävien luona illanviettoa. Oli muuten yksi ikimuistoisemmista jouluista! Ystäväni Jessican kanssa käytiin aaton aattona tekemässä jouluostoksia ja sytyttämässä kynttilä muistolehtoon poisnukkuneiden rakkaiden muistoksi. Illalla loi erityistä tunnelmaa vierailu sisustustavaroita myyvässä Loviisan Aitassa. Ihanan vanhat rakennukset tunnelma valaistuksessa taustalla pimenevä ilta ja lumivalkoinen hanki. Aatto aamuna heräsin jo aikasin. Mikä sinä onkaan ettei osaa nukkua? Riisipuuro valmistui hiutaleista, mutta maistui hyvälle. Agendalle kului tietenkin nyt Turussa asuessa joulurauhan julistuksen seuraaminen aivan pääkallopaikalla. Aattoilta meni Jessican ja hänen perheenjäsentensä seurassa. Miten sainkaan lämpöisen vastanoton ja muutenkin ilta ruoan ja seurapelien ja naurun siivittämänä sujahti aivan liian nopeasti. Mainion seuran jälkeen oli mukava tallustella lumi kenkien alla narskuen hämärässä illassa omaan kotiin, missä odotti kauniisti koristeltu valkoinen kuusi (Ooh! Vihdoinkin toteutettu hassu toivehankinta) ja kuusen alla maailman kaunein paketti rakkaalta avopuolisolta :) Kun joulun toivotukset perheen ja oman puoliskon kanssa oli puhelimessa vaihdettu, oli taivaallista avata suklaarasia ja käpertyä sohvan nurkkaan katsomaan romanttista elokuvaa. Yksinkertaista mutta mielestäni ylellisen täydellistä!

Tänä jouluna on vuorossa uudet kujeet. Bussin pyörät suuntaavat jouluksi vanhempien luokse kotopuoleen Lappeenrantaan. On aivan superkivaa nähdä lapsuudenystävä Sanna sekä suloinen kummityttö, jonka kanssa olen suunnitellut pientä puuhaa askartelun parissa. Saas nähdä, miten itsellä kestää näpeissä neulat ja langat ja liimaputelit :) Lumista talvimaisemaa ei tässä vaiheessa voi luvata, mutta kun ympärillä on rakkaita ihmisiä, äidin leipomia herrasväen pikkuleipiä ja aatto aamuna televisiosta tuleva Lumiukko, on joulufiiliksen loihtiminen kiinni omasta mielestä, kekseliäisyydestä ja mielikuvituksesta. W. Clement Stone on sanonut: "Minkä mieli kykenee kuvittelemaan,
sen se kykenee myös saavuttamaan. "

Rauhallista, iloista ja taianomaista Joulua Kaikille! :)

Epäonnistumisen kautta oivalluksiin

Tiedättehän sen tunteen, kun olet panostanut, satsannut, tehnyt todella kaikkesi asian eteen?  Kyseessä voi olla tentti, uuden asunnon tarjouksen läpimeno, urheilukilpailu, uuden työn hankinta, reissu.... ja sitten KRÄSH! Homma vaan menee pieleen ja mielen valtaa suunnaton pettymys. Se harmituksen tunne syöksyy kehon jokaiseen soluun ja tunkeutuu sielun sopukoihin ja saa olon kiukkuiseksi, turhautuneeksi ja surulliseksi. Tekee mieli kirkua, parkua ja lopulta kaivautua sohvan nurkkaan peiton alle piiloon pahaa maailmaa.

Pitkästä pitkästä aikaa tämä ei-toivottu vieras päätti ilmoittaa olemassaolostaan. Kyseessä ei siis ollut pieni mutka matkassa vaan kunnon törmäys seinään ja seurauksena suuri epäonnistumisen tunne sai aikaan koko tunnekirjon läpikäymisen ja lopulta tuntemaan itseni valtavan pieneksi ja uupuneeksi. Asia oli siis suoraan sanottuna elämää suurempi ja maailman kaatava... tai siltä se ainakin sillä hetkellä tuntui.

Olen jo oppinut, että väkisin pakottamalla ei mitään saa aikaiseksi. Ei edes mielen kääntämistä positiiviseksi. Siispä annoin itselleni luvan vuodattaa kyyneliä ja piehtaroida kaikessa kurjuudessa ja surkeudessa. Ympäröivällä maailmalla tuntuu vaan olevan jännä tapa puuttua asioihin. Se keskeyttää säälimishetken koputtamalla vaivihkaa olkapäälle ja muistuttelee illan tankotanssitunnista.. joka muuten sai ajatukset tunnin ajaksi täysin muualle. Se näyttäytyy hymyilevinä kasvoina kassan takana ja toivottaa mukavaa iltaa. Se ilmestyy kotiovella vastaan tulvivana vastavalmistetun ruoan tuoksuna ja huomaat tarvitsevasikin hieman energiaa. Se muistuttaa puhelimen pirinänä ja kyselee kuulumisia ja vajaan tunnin keskustelun päätteeksi huomaat pientä hymyn pilkettä silmäkulmassa. Illan päätteeksi se vielä ottaa kainaloon ja silittää ja kertoo, ettet ole yksin.

Mieli ei tietenkään muutu hetkessä niin vain sormia napsauttamalla ja päättämällä, että kaikki onkin tästä vaan tosi fantsua ja hiphei hurraa ja superia. Eikä sen tarvitsekaan mennä niin. Pienten asioiden huomaaminen tuntuu kuitenkin keräävän lisää niitä pieniä asioita. Juuri niitä kivoja ja ihania juttuja. Sitä vaan jaksaa ihmetellä, että kun mieltä saa edes hieman iloisemmalle taajuudelle, niin se harmaa ei näytä vaan tylsältä harmaalta massalta vaan joukossa alkaa näkyä sävyjä ja jo ripaus väriäkin.

Vaikka omassa pienessä maailmassa onkin yksi epäselvä palanen ja tuntuu, että olen taas polun alussa, on alkava matka mahdollisuuksia täynnä. Pitää vain uskoa, että koska tähänkin asti ovat asiat loksahdelleet paikoilleen, niin näin tulee käymään jatkossakin. Siihen asti pitää heittäytyä nauttimaan reissusta ja poimimaan niitä mieltä energisoivia juttuja :)

Niin, ja mitä tulee siihen maailman kaatumiseen... Ei se Asterixista tuttu Gallialaisten suuri pelko taivaan putoamisesta niskaan käynyt toteen :) Sitä (jopa tahtomattaan) taasen ymmärsi ne monet elämässä ei lähes melkein, vaan täysin mallillaan olevat asiat. Juuri nyt mieltä muuten kutittelee äsken jouluksi varatut liput, koska se tarkoittaa reissua vanhempien, hyvän ystävän ja kummitytön luokse :)

Toivoa, lohtua, uskallusta, rohkeutta... Ja ehkä ripaus niitä vaaleanpunaisia unelmia :)