On tuo valokuvaaminen vaan jännä juttu. Varsinkin
valokuvattavana oleminen. Onnistunut kuva on aina kiva, mutta mutta…kun sattuu
olemaan tällainen kamerakammoinen. Minulla taitaa olla primitiivisten kansojen
keskuudessa vallinnut pelko siitä, että valokuvaaja vangitsee sielun ja vie sen
mukanaan :) Joka tapauksessa kuvissa oleminen on tuntunut jollakin lailla
teennäiseltä ja epäluonnolliselta, joten yritä nyt sitten niissä olosuhteissa
saada onnistunut tai edes kelvollinen kuva.
Ystävästä idean saaneena ja samaisen ystävän rohkaisemana vietin yhdestä helmikuisesta iltapäivästä hetkosen valokuvauksen ihmeellisessä
maailmassa ja nimenomaan kuvattavana. Ennen kuvauksia olin jännittynyt, mutta samalla kertaa
hassulla tapaa innostunut. Olin saanut kotiin ohjeistusta ja ideoita
meikkauksen ja hiustenlaiton osalta. Joten laittautuneena, mutta varsin
naturellina-ellinä odottelin studion eteisessä mitä tuleman pitää. Valokuvaaja,
Korinna, otti minut iloisena vastaan ja jutusteli heti niitä näitä,
todennäköisesti yrityksenä saada minut hengittämään normaalisti ja
rentoutumaan. Studio oli muuten varsin kivannäköinen; ihana suuri punatiilinen
seinä valkoisine isoine ikkunan karmineen ja leveine ikkunalautoineen.
Kun Korinna oli saanut kuvausrekvisiitat laitettua, oli
minun aika astua parrasvaloihin…niin ja kuvattavaksi. Taustalla soi rauhallinen
musiikki ja Korinna ohjeisti; ”suorista selkää”, ”katso sivulle”, ”taivuta
jalkaa hieman enemmän” ja ”nosta varpaita näkyviin”… Sitä kyllä nopeasti alkoi
ymmärtää, että erilaisissa lehdissä olevat rennon näköiset kuvat eivät ole
välttämättä kuvaustilanteelta niin rentoja. Tarkoitan siis sitä, että kun näkee
kauniin naisen nojaamassa leukaa käsiin, niin todellisuudessa niihin käsiin ei
nojata vaan vartaloa jännitetään vastaan sen verran että se leuka vaan kevyesti
koskettaa käsiä.
Iltapäivä oli ihan älyttömän hauska. Välillä alkoi naurattaa
kaikenlaisen keikistelyn lomassa, mutta se vaan rentoutti tunnelmaa. Korinnalla
oli ihana tapa ottaa tilanne haltuun; ohjeistaa, ideoida ja saada jännitystä
poistettua. Lopussa sitä ei enää hymyillyt kasvot jännityksestä kipeinä ja
miettinyt että onko se toinen silmä yhtä auki tai vallattoman hiussuortuvan
karkaamista. Kuvaussessioon mahtui ladymäisyyttä ja hulluttelua. Kuvattavana
oloa ei siis tarvinnut ottaa haudanvakavasti.
Meillä ihmisillä, tai ainakin naisilla tuntuu olevan kovaa
itsekriittisyyttä. Milloin silmät saisivat olla suuremmat, hiukset kiharammat
tai ainakin hieman kireämpi saisi olla yhdestä jos sun toisesta paikasta. Ja
itsekin myönnän silloin tällöin sortuneeni kriittiseen itsetutkiskeluun
ulkonäön suhteen. Kuvauspäivä toimi hyvin matkana omaan itseen tutustumisessa.
Sain rohkeutta uskaltaa heittäytyä hieman enemmän ja ennen kaikkea se palautti
minut olemaan inhimillinen, minua itseäni kohtaan. Katsomaan niiden virheiden
sijaan kohtia, joihin olin tyytyväinen. Kuvat saatuani olin hämmentyneen
iloinen ja tyytyväinen. Kuinka joku saikaan otettua niin monta kaunista otosta ja
se hymy, joka leikki suupielillä näkyi myös loisteena silmissä :)
Korinna Saarinen Photography
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti