Pakkolomautettu… liikunnasta…

Pari pientä hassua luomen poistoa ja tuloksena lääkärin ehdoton ei urheilulle seuraavaksi 3-4 viikoksi. Voi itku ja kiukku! Eihän tuo aika maailmaa kaada, mutta miksi se silti tuntuu ikuisuudelta? Liikkumista toki saa harrastaa kävelyiden tai vaikkapa rauhallisen venyttelyn muodossa, tikkien kohdat huomioiden. Mutta kun allekirjoittaneelle se oikea liikunta on yhtä kuin kunnon hien vuodattaminen ja lihasten totaalinen uuvuttaminen, välillä jopa se verenmaku suussa. Sitä todella tuntee elävänsä, kun sydän hakkaa ja lihakset ponnistelevat äärirajoilla. Tuo ihanan kamala ja kamalan ihana urheilu, jonka palkintona on yleensä mahtava, energinen olo!

Laji vaihtui siis rauhallisiin kävelylenkkeihin ja pienen hetken synkistelyn jälkeen mielessä heräsi ajatus, että josko tälläkin tapahtuneella onkin joku syvempi tarkoitus. Merkki avata silmät ja herätä katselemaan ympärilleen ja huomaamaan, mitä?

Jo samaisena iltana, kun olin päivällä lääkärin kehotuksen kuullut, heräteltiin huomiota ensimmäisen kerran. Sain tietää, että tuttavani on sairaalassa ja joutunut pyörätuolin varaan. Hämmentävää. Itse valitan ja kitisen, kun en pääse juoksentelemaan ja toinen ei voi sitä tehdä, vaikka haluaisikin. Ja silti tämä ihminen jaksoi suhtautua asiaa positiivisella asenteella. Ristiriitaisten tunteiden vuoristorata päättyi lopulta syvään kiitollisuuteen. Saan ja voin liikkua. Ja eri tavoin. Se ei ole kaikille itsestäänselvyys.

Aikaisemmin olen jo kertonut, että yhtenä haasteena minulla on oppia rauhoittumaan. Pari viikkoa sitten lenkkitossut aamulla jalkaa sujautettuani ja ovesta ulos tutulle reitille suunnatessa, tuntui olo erilaiselta. Mitäköhän tästä nyt sitten tulee, kun seuraava reilu tunti pitäisi malttaa askeltaa rauhassa juoksentelun sijaan? Tuossa on tuo suora, missä olisi kiva vähän spurtata. Ja just nyt tulisi muuten aivan loistava juoksubiisi radiosta. Samalla muistin puhelinkeskustelun ystävän kanssa alkuviikolla. Hän kertoi omaa juoksuharjoittelua taas aloittaessaan oivaltaneensa juoksun sujuvan paremmin, kun osaa nauttia matkalla olosta, sen sijaan että miettisi, että voi kun olisi jo perillä. Jaahas, tässä se universumi näköjään heitti sitten jo toisen merkin.

Se on muuten jännä juttu, että mitä kaikkea sitä huomaakaan, kun hidastaa tahtia. Auringon heijastus veden pinnasta, kauniin sininen taivas pienine pumpulisine pilvineen, sorsien keinunta kevyessä aallokossa ja eloon puhkeava luonto. Aurajoen rantaa pitkin kävellessä huomaan ihmisiä veneiden kunnostuspuuhissa ja jostain veneen kannelta leijailee sieraimiin ihana kahvin tuoksu sekä tervan, joka palauttaa mielen heti mökkitunnelmiin. Mitä kaikkea noiden vanhojen puuveneiden elävät pinnat ovatkaan nähneet merellä seilatessaan? Vastaan tulee lenkkeilijöitä, koirien ulkoiluttajia ja joku hymyilee katseellaan… Siihen ei voi olla vastaamatta ja tuleepa hyvä mieli! :) En malttanut olla tarttumatta välillä puhelimen kameraan ja ottaa kuvaa sinivuokkorykelmästä, auringonpaisteessa kylpevästä laivasta… Harmillista, ettei tunnelmaa saa kuitenkaan vangittua kuvaan samalla lailla, kun sen aistii juuri kyseisessä hetkessä.

Nyt reilun kahden viikon kävelylenkkien aikana sitä on oppinut, että vaikka se hikiliikunnasta normaalisti saatu adrenaliinipiikki on jäänyt puuttumaan, on tämäkin antanut virtaa hyvällä tavalla. Nuo samat maisemat laivoineen, tuoksuineen ja muineen ovat olemassa, kun taitan matkaa juosten, mutta rauhallisemmin tallustellen olen saanut varmasti hieman enemmän irti. Minulla ei ole tarve joka hetki kuunnella musiikkia tai tarttua puhelimeen ajan kulumisen helpottamiseksi. Olen myös jo hieman edistynyt siinä, että vaikka kaikenlaisia ajatuksia virtaa pääkoppaan, niin en jää pohdiskelemaan niitä sen syvemmin vaan annan niiden virrata ohi. On kiva huomata, että olen oppinut jo hieman nauttimaan ja elämään hetkessä :)